|
Nuorena maalatessani pyrin täydellisyyteen. Otin kaiken huomioon. Keräsin ihailemiltani taideteoksilta niiden parhaat puolet. Maalauksistani tuli kurjia. Elokuvien tekoon lähdin subjektiivisuudesta käsin ja ne onnistuivat paremmin. Nyt kun olen palannut maalaamiseen, sallin itselleni kaiken; menneisyyden ja nykyisyyden, muistikuvat, valokuvat, mallit - kaikki on sallittua.
Valokuvasin tilanteen missä sadomasokistisin tuntein tarkastelin "aikaansaannoksiani", viittä suurikokoista maalausta. Tunsin tyydytystä töiden epätasaisuuden, rösöisyyden ja keskeneräisyyden vuoksi. Niin pitää olla. Ne ovat kuin maailma!
Havaitsen tulevani hengeltäni yhä pohjoismaalaisemmaksi: Kierkegaard on filosofini, Munch maalarini, Strindberg kirjailijani ja Sibelius säveltäjäni. Yksinkertaista! Olen maalannut vanhan piirroksen pohjalta ikkunanäkymää Kastellista. Se on talvinen maisema yli hökkelikattojen. Pehmeä valo laskeutuu talviseen iltapäivään.
Vanhat luonnokset pyrkivät uudelleen esiin. Kokonainen lähimaailma.
Jatkan kotiseutumaalarina Vilho Lammen hengessä. Mieleni on täynnä muistikuvia ja elämyksiä Oulun seudulta: luonnoksia ja piirustuksia kouluajoiltani, valokuvia, filmejä, videoita...!
19.8.1993
Luin ilta/yölukemisenani Torsti Lehtisen teoksen Søren Kierkegaard. Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi.
Otin kirjastosta rinnalle Kafkan novelleja, tutkin Cranachin taidetta. Hänen rinnalleen otin Rublevin, Pirosmanin ja Kokein teoksia esitteleviä kirjoja.
Cranachin Venus ja Amor houkuttelevat minua maalaamaan siitä toisinnon. Jousen asemesta Amor pitelee konepistoolia. Cranachin taulussa on latinankielinen teksti:
Karkota kaikin voimin luotasi
rakkauden hekuma,
muutoin valtaa Venus
sokaistuneen sielusi30.9.1993
Elän eristettynä niin kuin Gauguin Tahitilla. Täällä vain on kylmempää eikä minulla ole kuppaa.
1.10.1993
Olen tutkinut Nicolas Poussinin ja William Turnerin tuotantoa. Turner sijoittuu 1800-luvun puoliväliin kuten Kierkegaard Tanskassa tai Lermontov Venäjällä. Turner maalaa merta ja Englannin laivastoa, Poussin on parisataa vuotta aikaisempi ranskalainen. Koetan selvittää, miksi nuo loistavat miehet ovat maalanneet tai kirjoittaneet siten kuin ovat tehneet - ja keitä varten? Loisteliaat kuvateokset tuovat taiteilijoiden työt aivan lähelle. En ole kiinnostunut niinkään siitä, mitä heistä sanotaan - kuin heidän käden jäljestään ja sielun liikkeistään. Olen nuoresta pitäen joutunut opettelemaan kuvien lukemista omin päin. Samalla tavalla olen perehtynyt kirjallisuuteen. Turnerin maalauksissa vanhojen purjealusten seasta puskee näkyviin höyryalus samoin kuin veturi ilmestyy sumuisesta maisemasta. 1800-luvun nerot puhuvat aikamme kieltä. Turner on impressionisti ennen impressionisteja!
On vaikea päätellä, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat. Hyvin harvassa toiminnassa näyttää olevan mieltä. Asiat menevät miten sattuu. Johtajat luulevat johtavansa, ihmiset luulevat tekevänsä tärkeitä asioita. Tosiasiat, mikäli sellaisia on, puhuvat toista. .
Olen löytänyt paikkani tässä kulttuurissa, ts. tiedostanut ettei sellaista ole. Tämä kulttuuri jossä elän on kammottavan vieras ja etäinen. Paavo Rintalan soitto joskus katkaisee erakkouden.
Pohjustin eilen 92x122cm pohjan maalausta varten. Kävin tänään piirtämässä luonnoksen Linnansaarelta käsin.
7.10.1993
Katson voimattomana keskeneräistä maalausta. Se pyytää jatkamaan, mutta miten? Joka kerta, joka kerta, aina sama neuvottomuus taulun edessä!
8.10.1993
Maalasin koko illan. Oli oltava yhtä luja kuin laskuja maksaessa viimeisillä rahoillaan. Sitten yhtäkkiä sitä maalaa iloisena kuin entisaikojen kulissimaalari tai kurpitsamaalari Taalainmaalta - eikä malta lopettaa.
19.10.1993
Maalasin isoa Jokeri-taulua 22:een saakka. Totutan itseäni yhä pidempiin työjaksoihin.
22.10.1993
"Henkeä on nimeltään se, että kysytään kahta asiaa: 1)Onko se mitä sanotaan, mahdollista? 2)Voinko tehdä sen? Hengetöntä sen sijaan on kysyä kahta asiaa: 1) Onko se todellista? 2)Onko naapurini Christophersen tehnyt sen, onko hän todella tehnyt sen?" (Kierkegaard)
Tässä kuvassa minä raavin päätäni: Muuttuvatko asiat miksikään, kun siirtelen tauluja seinältä toiselle? Ainakin se on mahdollista ja minä voin tehdä sen.
24.10.1993
Löysin kirjastosta H. F. Amielin "Uneksijan päiväkirjan". Se täydentää osaltaan 1800-luvun puolivälin tienoon tutkimuksiani. Samoihin aikoihin Kierkegaard kirjoitti Tanskassa, kun hänen halveksimansa "privaattidosentti" (sitähän Amiel edusti) opetti Genèven yliopistossa ja kirjoitti päiväkirjaansa. Amiel koki olevansa täysi nolla ilman pienintäkään kunnianhimoa tai aloitekykyä. Tietämättään hän eksistoi juuri Kierkegaardin määrittelemällä tavalla. Amerikassa "eksistoi" silloin Thoreau ja Whitman. Turner Englannissa maalasi impressionistisia tauluja, Lermontov Venäjällä kirjoitti "Aikamme sankarin", Aleksis Kivi toimi Suomessa jne. Monet näistä "eloon jääneistä" olivat aikanaan mitättömyyksiä. Amiel edusti sitä oikein tietoisesti. Mitäpä siitä, vaikka minusta ei mitään jääkään kuolemani jälkeen, hän kirjoitti. Amiel ihaili vilpittömästi suuria aikalaisiaan, jotka meidän kannaltamme katsoen ovat kuolleet. Amiel elää päiväkirjoissaan onnellisena länsimaisena Oblomovina.
Maalannut koko sunnuntain "Syyspäivää Pokkisella". Sen akryyliversio oli sietämätön. Nyt sen öljyversio on sietämätön, vain toisella tavalla! Yritin siihen sinistä hetkeä, l´heure bleutä. Parasta maalaamisessa on ympäristön ja ajan täydellinen unohtaminen.
25.10.1993
Aamun valjetessa ja lenkin jälkeen vitilumisilla teillä "Pokkitörmä" ei näyttänyt niin surkealta kuin eilisiltana maalattuani sitä koko päivän. Jatkoin maalaamista. "Uneksijan päiväkirja" nousee monumentaaliseksi teokseksi. Amiel käy kuolemaan filosofin tavoin: "Olen ajatellut erinäisiä seikkoja, joista olisi pitänyt kirjoittaa, mutta me annamme enimmälti alkuperäisimpäin ja parhaimpain ajatusten joutua hukkaan. Säästämme itseämme tulevaisuutta varten, joka ei tule milloinkaan. "Amiel sanoo kirjoittaneensa 15000 sivua päiväkirjatekstejä - turhaan!
26.10.1993
Miksi teen näitä muistiinpanoja kun kerran maalaan? Ei minun tarvitsisi.
Sain eilen aloitetuksi ison Kylpijöitä Nallikarissa. Aihe on vanhasta pastelliluonnoksesta. Piirtäminen hiilellä isoon kokoon tuntui ylivoimaiselta. Olin flunssainen ja voimaton. Aamulla huomasin piirroksen loksahtaneen paikoilleen kuin vahingossa. Fiksasin sen ja vedin päälle kullanhohtoisen okran akryylillä. Sen kuivuttua maalasin taustan yksinkertaisin sinivihrein sävyin, edelleen akryylivärein. Siitä tuli hyvännäköinen. Lopetin siihen tältä päivältä. Huomaan etten kykene kunnolliseen työhön enempää kuin pari kolme tuntia päivässä. Silloinkin vain oikealla hetkellä oikeassa mielentilassa.
29.10.1993
Muutaman tunnin työrupeama onnistui, vaikka talo oli täynnä lapsia: Saara, Samu, Sari. Santra, Silja, Eve, Marleena ja Meri...
31.10.1993
Tässä on kylpijöiden idea. 30 vuoden takainen pastelli Maarian kokoelmista. Onneksi luonnokset ovat tallella, lasten kokoelmissa - tai omissani.
8.11.1993
Maalasin koko eilisen sunnuntain "Syyspäivää Pokkisella". Väsyin ja työ näytti kurjalta. Nuorena vaivuin epätoivoon tässä tilanteessa, raavin maalit pois tai tuhosin maalauksen. Nyt nukuin yöni rauhassa ja kas, päivän valjettua taulu näytti melkein hyvältä. Rakastin lapsena huolekasta piirtämistä ja maalaamista mallin mukaan. Sitten minulle sanottiin, että pitää vapautua ja hylätä aihe. Minun piti olla vapaa sillä tavalla kuin muut halusivat"…riippuvuus ihmisten mielipiteistä vaatii saavuttamaan tuloksia", sanoo Kierkegaard. Maalasin vielä tänäänkin" Pokkitörmää". Käytän tässä työssä Lefranc/Bourgeois öljyvärejä -hienointa laatua. Ne loistavat kuin timantit ja pitävät värinsä vuosikymmenestä toiseen. Minulla on pieniä kuparille maalattuja öljyjä vuodelta 1955. Ne ovat kuin eilen maalattuja.
10.11.1993
Uskomatonta! Mikä hyvänsä tärkeänä pitämämme asia voi hetkessä menettää merkityksensä.
13.11.1993
Ripaus epävarmuutta tekee taulusta rakastettavan. Itsevarmoin vedoin maalattu kuva on röyhkeä. Se on kuin ihminen, joka antaa ymmärtää olevansa parempi kuin sinä. Amerikkalainen filosofi William James väittää, että "tajunta on nimi, joka on annettu jollekin, mitä ei ole, ja ettei se voi vaatia itselleen sijaa ensimmäisten prinsiippien joukossa".
Kiinnitin olohuoneen seinälle mustan taulupohjan (110x200cm). Otin astiakaapista sopivan- kokoisen lautasen ja piirsin sen avulla auringon. Sitten otin vatupassin ja piirsin horisontin. Silloin soi puhelin. Miesääni sanoi minun pyytäneen häntä soittamaan. Mahtanenko muistaa, mies arveli, koska olin ollut "jurrissa". Sanoin, että siitä on kuusi vuotta kun viimeksi olen ollut" jurrissa", joten en muista. Sitä paitsi minulla ei ole juuri nyt aikaa. Olen pensseleineni Limingan lahdella. -Niin missä? Ihmetteli mies.
Olin niin innoissani, että unohdin etsiä käsiini vanhan luonnoksen aiheesta. Maalasin ilman sitä kaksi tuntia, kunnes havahduin.
19.11.1993
Taiteilija pyrkii kuin uskovainen tekemään hyviä töitä, vaikka tietää ettei niillä lunasteta armoa. Tutkin nuorena ranskalaista taidetta niin innokkaasti, että jouduin sen vangiksi - elinikäiseen rangaistukseen. Nyt se on kärsitty. Minut on armahdettu. Olen vapaa.
Pääsin vihdoin eilen käsiksi maalaamiseen. Piirsin mustalle (72x 125 cm) pohjalle Kirkkokatu aihetta. Etualalla on Airi, vasemmalla Heinätorin koulu, oikealla kadun päässä häämöttää kirkon torni sekä joulukadun valot. Pienen pojan hahmossa alter egoni kurkistaa koulun aidan ylitse. Näin tapahtui todella toisen maailmansodan aikana, kun ensimmäiset saksalaissotilaat majoittuivat koulun pihalle. Tämä on lapsuutemme koulu ja nämä ovat lapsuutemme leikkipaikkoja. Tässä käytän venäläisiä öljyvärejä. Tunnelma on vähän niin kuin Petroskoissa jälkibresneviläisenä aikana.
Juuri kun olin painanut kameran laukaisinta, juoksi jänis metsästä kuva-alan poikki. Tämä tapahtui eilen. Se oli minulle iso ja tärkeä tapahtuma. Täytän helmikuussa 63. Tunnen olevani jonkin tapahtuman alussa. Teen joka päivä asioille uusia merkityksiä. Aurinko näyttäytyy pitkästä aikaa. "Dialektista pelottomuutta ei ole helppo saavuttaa. Tunne, että tulee hylätyksi, vaikka uskoo olevansa oikeassa, ja luotettavien opettajien ihailemisesta luopuminen ovat sen ratkaiseva koetin", sanoo kotifilosofini Kierkegaard.
Näin minä aloitin vuoden 1994. Aika lailla ekspressiivinen kuvasta tuli. Omakuva - sitähän se on. Keskellä kaamoksen ensimmäisiä valon säteitä. Pokkisen sillalla - tietty! Aamulla, lumituiskussa vaelsi yksinäinen mies koiransa kanssa pimeässä. Katselin sitä syrjästä.
Aamulla havaitsin eilen maalanneeni valmiiksi öisen puun. Se syntyi lukuisissa maalausjaksoissa vaistomaisesti. Venäläiset öljyvärit soivat kuin balalaikka vaaleista kadmiumin keltaisista tummiiin punaisen ja sinivihreän sävyihin saakka. Kävelen joka päivä puun ohitse eikä se koskaan ole puhuttelematta minua. Panin uuden maalauspohjan telineeseen ja. . . lähden hiihtämään.
Unohduin iltatunneiksi maalaamaan Yöpuun päiväversiota. Olin päivällä sävyttänyt pohjan akryylivärein: kadmiumkeltaisella, terra naturellilla ja carnecolla saadakseni kevään tulvimaan simultaanikontrastin avulla. Yöllisen version maalasin venäläisillä väreillä; tämän teen ranskalaisilla.
22.3.1994
Maalasin eilisen illan. En ole koskaan aikaisemmin saanut värejä loistamaan ja sointumaan niin kuin nyt. Muistelin maalatessani Vilho Lammen aforismia: " Sydän kypsyy tuskan paahteessa. " Totta se on.
29.3.1994
Eilen vieraili Oulun taidemuseon johtaja Ulla Maria Pallasmaa yhdessä Jouni Kestin kanssa töitäni katsastamassa loppukesän "Tyrmäys"-näyttelyä varten Oulun taidemuseossa. Kesti toimii näyttelyn komissaarina. He valitsivat kuusi Oulu teeman ympärillä pyörivää suurta teosta.
31.3.1994
"Ja niin tulen muistini kedoille ja laajoille pihoille, sinne, minne on kerätty määrättömät varastot kuvia, joita aistini ovat koonneet kaikenlaisista asioista." Luen uudelleen Augustinuksen tunnustuksia. Mieleni tekisi ryhtyä maalaamaan tauluja niin kuin ihan joskus nuorena Giotton, Piero della Francescan ja Fra Angelicon mukaan. Kertaan myös Shakespearen Henrik IV: tä. Harmittaa ainoastaan, ettei voi maistaa sen rehevää englannin kieltä alkuperäisenä... Pohjustin ison (2- metrisen) kovalevyn ensin valkoiseksi, sitten keltaiseksi, alaspäin tummentuen oranssin suuntaan. Sopii pääsiäisen aattona. Tarvitsen keltaisen alusvärin saadakseni keväthangen hohtamaan Rantakadun edustalle; ja tietenkin koko tauluun...
1.4.1994
Kas! Pitkäperjantai ja aprillipäivä yhdessä. Sain piirtämisen alkuun. Vaikeaa se aina on - alku. Simon tytöt meillä. Piirtävät. Heille se on helppoa.
2.4.1994
Paavo Rintala soitti. Hän tutkii uudessa kirjassaan kauneuden attribuutteja. Puhuimme niistä pitkään.
Eilen pakotin itseni maalaamaan pitkän päivän. Tuliko kuva valmiiksi? En tiedä. Ehkä.
Panin tauluun muutaman vaaleankeltaisen täplän - muutaman vedon. Katson. Kävelen edestakaisin. Nostin taulun olohuoneeseen katsoakseni sitä toisessa ympäristössä. En tiedä onko työ hyvä vai huono. Se on niin kuin oma lapsi. Jos tulos on huono syy on itsessä.
9.4.1994
"Tääkö välttämätöntä? No, välttämättömyys siis kestäkäämme!" (Shakespeare: Henrik IV, jälkimm. osa) "Sanotaan että loppujen lopuksi totuus voittaa, mutta se ei ole totta." ( Tšehovin muistikirjasta.) Nostin lopulta maalauksen kuvapuoli seinää vasten. Tuntuu tyhjältä. Hirveältä. "Yksi typeristä ajatuksistani: kukaan ei tarvitse minua, tämä kulttuuri pitää minua ventovieraana, en ole tehnyt mitään sen hyväksi, en ole muuta kuin pelkkä nolla." Näin kirjoitti Andrei Tarkovski 1972, kun häntä Euroopassa pidettiin Neuvostoliiton parhaana elokuvaohjaajana.
11.4.1994
Tarkovskin päiväkirjojen (Martyrologia vv. 1970-81) perusteella hahmottuu kuva, minkä Tšehov määritteli muistikirjassaan: "laaja aro, jonka läpi kiitää hillitön venäläinen".
12.4.1994
Otin esille "Kamarineuvos kertoo" -taulun. Sen laatu on herättänyt epäilyjäni? Kyllä se kestää! Nyt olen latautunut uuteen tehtävään. Se on "Jumalan teatteri", eräs typerä tapahtuma, jota olin sattumalta todistamassa. Iltalukemistona ranskalaisen Montailloun kylän (1294-1324) outoa historiaa.
Jumalan teatteri räjähti käyntiin - so. maalaukseksi. Oikeastaan taulu taisi samantien tulla valmiiksi.
15.4.1994
Lumouduin kaupungin kirjastossa katselemaan Nadarin 1800-luvun puolivälissä valokuvaamia pariisilaisia. Kuin haudasta nousivat silmieni eteen ihailemani ranskalaistaiteilijat: Courbet, Corot, Doré, Daumier, Manet, Monet etc. Tarkastelin heidän piirteitään uteliaasti kuin lapsi katsoo ihmisiä, joista vain on kuullut puhuttavan. Tunsin kaikkien noiden taiteilijoiden saavutukset. Tunsin jokaisen henkisesti ja oikeastaan uskoin, ettei heitä lihallisesti ollut koskaan ollutkaan. Hämmästykseni oli suuri.
18.4.1994
Tupoksen lakeus täynnä joutsenia.
19.4.1994
Kun katson tunnettua taideteosta niin kumpaa katson: teosta vai sen nauttimaa mainetta? Puhuisiko se minulle kuuluisuudesta riisuttuna? Wittgenstein on valinnut Filosofisia tutkimuksia -teoksensa motoksi Nestroyn ajatuksen: "Edistyksessä on ylipäänsä se piirre, että se näyttää paljon suuremmalta kuin mitä se todellisuudessa on." Vaikka nuoret valtaavat elämän näyttämön eturivin, näytelmää voi mainiosti seurata takaakin, sanoo Cicero. Henry Miller opettaa Brenda Venukselle taiteen tekemisen salaisuuksia: "Paina mieleesi, ettet noudata ainuttakaan taiteen sääntöä! Et yhtäkään." Mutta Henryn neuvo on sääntö. "Ei pidä uskoa ketä tahansa sanoo sääntö, sillä kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa." (Montaigne)
Hain eilen kirjastosta sylillisen aarteita: Augustusta, Hamsunia, Hesseä…Singer!
6.5.1994
Unto Koistinen on kuollut. Soitin Kaisalle surunvalittelut. Tein v. 1968 Untosta Tv-elokuvan "Kuin kamee". Siitä tuli hyvä muidenkin kuin meidän asianosaisten mielestä: sain siitä Valtionpalkinnon ja Jussi-kunniakirjan.
Aika on kulunut taulujen saattamisessa näyttelykuntoon. Näyttely avataan 20. 6. Suhtaudun siihen ristiriitaisin tuntein.
Nostin telineelle 74x122 cm:n kokoisen maalauspohjan. Mieltäni on kauan askarruttanut eräs markkinanäky. Striptease tai Triptease, kuten teltan otsassa lukee - niin, sellainen teltta on pystytetty kauppatorille muiden markkinatelttojen taakse, Taustalla näkyy monumentaalinen kaupunginteatteri. Etualalla on valkealla liinalla peitetty pöytä, jonka päällä on tyhjä limsapullo. Taustalla muutama ujo maalaismies. Valkoiset ruusut kukkivat. Se on jotenkin maaginen …
7.7.1994
Olen käyttänyt maalauspohjina kotimaista 6 mm:n insuliitti-, ns. kovalevyä. Nyt sen valmistus on lopetettu, joten olen ollut materiaalivaihdon edessä. Palannen kankaaseen.
9.7.1994
"Elämme laskukautta, joka saattaa venyä vielä pitkäksikin, mutta missään tapauksessa emme voi saavuttaa mitään nykyistä korkeampaa, kauniimpaa ja arvokkaampaa, tiemme vie alaspäin ja olemme luullakseni historiallisesti kypsiä hävitettäviksi, tuhomme on edessä, ei tänään eikä huomenna, mutta ehkä jo ylihuomenna." (Hesse: Lasihelmipeli).
15.7.1994
Olen maalannut itseni ulos "Maagisesta teatterista", ts. Se on valmis. En tiedä mitä sanoisin. Minua kauhistuttaa, koska se on minua itseäni.
16.7.1994
Avatessani aamulla oven vastaani asteli Jumala pukeutuneena tällä kertaa lukin hahmoon. Astuin kunnioittavasti syrjään. Tiesinhän minä!... Kerään voimia maalaamiseen. Se on suuren epävarmuuden aikaa. Pelkkä oleminen tuntuu vievän kaiken energian. Pelkkä oleminen? Eikö se ole elämän syvin ja ainoa tarkoitus! Koko maailma läähättää hengissä pysymisen vaivasta.
17.7.1994
Anne Rouhiainen arvosteli eilisessä hesarissa Tyrmäys-näyttelymme. Teksti on aggressiivista sekä pahassa että hyvässä: "No, onneksi oululainen Eeli Aalto pelastaa paljon. Tämän ironisesti itseään breshneviläisenä pitävän loistelias sarja Oulu-aiheisia maalauksia on perusmaalaustaidetta parhaimmillaan: hän taitaa niin ranskalaisen, venäläisen kuin oululaisen maalauksen. " Näyttely sekoittaa mielen. Arvostelut - hyvät tai huonot järkyttävät tasapainoa.
23.7.1994
Nyt olen kolmatta päivää piirtänyt isoa katukuvaa taidemuseon tienoilta. Sijoitan melkein aina ihmisen/ihmisiä maisemaani, ainakin kaupunkikuviin. Kohde on tuttu tai tuntematon, tavallinen pulliainen tai vaikuttaja kuten tässä. Kaiketi nämä kaikki yhteensä ja jokainen erikseen ovat tavallisia eksistoivia ihmisiä.
Piiskaan itseäni maalaamiseen. Minulla on kaksi pohjustettua ja mäntypuisin kehyksin varustettua taulupohjaa: musta ja valkea (75x120 cm.).
Sain aloitetuksi silhuettimaisen "Meri hopeoi Oulun edustan". Piirsin pohjat mustalle alustalle. Aihe on tuttu. Olen katsellut sitä venesatamasta käsin lukemattomissa erilaisissa valaistuksissa.
Purjehdusta tyvenessä on koominen, jos ja kun tietää kysymyksessä olevan purjehduskilpailut!
Hirsinen aitan pääty valkeine ovenpielineen etualalla raparperinlehdet. Syyskesän pitkät varjot luovat "venäläisen tunnelman". Koetan järjestää elämääni siten etteivät kaiken maailman asiat häiritsisi.
Minä en pyri määrään, vaan laatuun.
Tuo viimeksi kirjoittamani lause on ylimielinen ja röyhkeä. Tottakai kaikki pyrkivät, uskovat tai ainakin luulevat pyrkivänsä laadukkaaseen työhön. Sain luetuksi loppuun Plutarkoksen "Kuuluisien miesten elämäkertoja". Hulluja kaikki tyynni! Näin painajaisia kunnes aloitin Haanpään koottuja uudelleen.
Veneessä olisi yhtä ja toista tekemistä, mutta minä vain istun katsellen ulos ja kuunnellen veden liplatusta ja tuulen kolkatusta purjeveneiden köysistöissä.
Annan hämärän laskeutua töitteni ylle. Katson tarkkaan mitkä värit loistavat, mitkä kuolevat pimeyteen. Mielessäni käy hyviä neuvoja ja neuvon antajia: 1950-luvun lopulla Uuno Alanko kertoi taiteesta sellaista, jonka vasta nyt kykenen tavallani toteuttamaan. 1960-luvulla Sigrid Schaumann kävi näyttelyssäni Helsingissä. Erään työni edessä hän lausui sellaista, minkä nyt vasta käsitän. Hän oli hyvin vanha ja hyvin terävä, loistelias taiteilija vielä vanhanakin. Sigrid Schaumannista kerrottiin, että hänet oli jonkin mitättömän asian vuoksi kutsuttu poliisiasemalle. -Oletteko ennen käyneet täällä, kysyttiin? -Olenhan minä kerran. Silloin kun veljeni ampui Bobrikovin, oli taiteilija vastannut.
Leikkasin "Toimialajohtajan työmatka"-taulusta löysät pois. Se pieneni ja parani puolella. Laajakangas muuttui neliöksi. En saanut kuvan laitoja toimimaan. Sanoin Airille, että maalaan Oulusta ja ympäristöstä sarjan jota ei ole tehty eikä tulla tekemään!
Palautin Plutarkokset, Shakespearet, Haanpäät ym. Kirjastoon. Kävelin umpimähkään erään hyllyn luo ja tartuin ensimmäiseen käteeni osuneeseen kirjaan. Se oli Joycen Odysseus. Olin ajatellut lukea sen joskus. Siis nyt!
7.9.1994
Jos joku sanoo, että Odysseus on vaikeaa luettavaa, niin vastaan että sitä se ei ole miehelle, joka on sen seitsemään kertaan kahlannut Kierkegaardin "Päättävän epätieteellisen jälkikirjoituksen" läpi. Joycen kirja on matka. Se osoittaa samalla, kuinka ainoastaan subjektiivinen totuus on totuus.
Todellisuuspakoa tai ei - mieleni askartelee maalaamisen parissa! Odysseuksen lukeminen tuottaa nautintoa.
19.9.1994
Airin kanssa merellä. Kiersimme Virpiniemen kautta. Ankkurointi ja teehetki Hietakarin poukamassa.
Toipumista "Perunakaupan jälkeen". Aloitin pohjatyöt omaan kuvaan. Tein sen tahallisesti väärinpäin: ensin kehykset, sitten karkea taustamaalaus ja signeeraus. Aloitin piirtämisen hiilellä. Muutaman vedon jälkeen keskeytin. Olin hahmottanut itseni kovin suureksi. Mitä se merkitsee? Minulla on Joycen Odysseus avoimena kourassa. Pöydällä edessäni Platonin teokset, Kierkegaard ja Haanpää.
23.9.1994
Maalasin eilen pitkälle - ellen valmiiksi - omankuvan. Peileistä heijastuvat hahmoni moninkertaisina. Näkemistämme sitovat ennen tehdyt kuvat. Vaikeinta on nähdä lähelle. Siksi ihminen haluaa mennä pois - mennä kauas, että hänen näkönsä ja ymmärryksensä paranisi. Ja paraneehan se. Mutta uskaltaako ihminen avata silmänsä. Uskallanko minä?
28.9.1994
Mistä muualta kuin "Odysseuksesta" saisin yhtä yksityiskohtaisia tietoja siitä, mitä Dublinissa tapahtui kesäkuun 16. pnä 1904 herra Leobold Bloomin elämässä. Saan mm. tietää, että kurjuuden nadiri "on iäkäs impotentti äänioikeutensa menettänyt kunnan elättämä kuolemansairas mielipuoli kerjäläinen".
23. Lutherin teesi: Jos jollekulle voidaan antaa ehdoton vapautus kaikista rangaistuksista, niin voidaan se varmaan antaa ainoastaan niille, jotka ovat aivan täydellisiä, so. kaikkein pienimmille.
Elämä on sitä ja ainoastaan sitä mihin katse ja ajatus on kiinnittynyt. Satamakapteenin piirtäminen alkoi eilen. Olen varannut sen valmistamiseen kaksi viikkoa - siis tämän lokakuun loppuun saakka. Luen samanaikaisesti Piconin "Balzaccia", Durrellin "Liviaa", Berlitzin "Maailmanloppua 1999" sekä Brucen "Raamatun juuria". Viimeksi mainittu on mielenkiintoisin.
29.10.1994
Ihminen muuttuu omituiseksi luettuaan niin paljon ja sellaisia kirjoja kuin minä. Ketä nyt kiinnostaa tutkia hebrean kielen aakkosten syntyhistoriaa tai verrata seemiläisten ja haamilaisten kielten eroja Raamatun 1400-vuotisen kirjoittamisen historiassa.
31. 10. 1994
Heti valmistuttuaan maalaus lähtee painumaan historian hämärään. Jos se on kestävä ja laadukas, se loistaa kuin tähti yötaivaalla.
5.11.1994
Signeerasin "Satamakapteenin". Yritän oppia lopettaman työn sen ollessa lakipisteessä. Tänään on ollut viimeistelypäivä.
6.11.1994
Otin vielä esille "Toimialajohtajan". Olin tehnyt sitä akryylillä. Jatkan nyt öljyllä. Kyllästyin Raamatun lukemiseen, kun Johanneksen evankeliumissa Jeesus täräyttää kuulijoilleen: Te olette perkeleestä. Sitten hän kehuskelee itseään älyttömästi. Lopetan toistaiseksi muun paitsi venäjän lukemisen. Pidän kyrillisistä kirjaimista.
74x122 cm kovalevypohja: sivelin akryylillä Giallo di cadmio medion koko pinnalle. Haluan myöhäiskesän loistavan taulun kaikkien värikerrosten läpi. Tietenkin levy on hiottu ja pohjustettu Gessolla valkoiseksi. Teen tauluun alkuvalmisteluja pari päivää. Sitten kuvittelen maalaavani sen valmiiksi 10 päivässä. Lähdin suoraan öljyllä keltaiselle pohjalle ja sain sillä keinoin valon jokimaisemaan. On maltettava ettei jatka väsyneenä. Nyt on keskiviikko. Viimeistelen työn loppuviikon päivinä. Tarkasti tarkasti! Lataus riitti kuin riittikin. Oulujoen Mona Liisa löytää kyllä paikkansa sarjassa.
17.11.1994
Nyt se sujuu. Ympärillä on kaikki unohtunut. Maalaus vie itse itseään. On pidettävä tauko.
19.11.1994
Kuulin radiossa laulettavan: Jumala rakastaa maailmaa! Luin lehdestä: Miljoonia lapsia raiskattu.
20.11.1994
Hegel sanoo Oikeusfilosofiassaan: "Maailman henki on objektiivinen totuuden ja vapauden sovitus, joka ilmenee itsetajunnan ja subjektiivisuuden sisäpuolella ja joka on uskottu germaanisten kansojen pohjoisen periaatteen toimeenpantavaksi. " Että silleen. Kokosin rohkeuteni ja uusimmat maalaukseni yhteen. On tunnustettava ettei näytä hyvältä. Pahinta on että tunnen työt omikseni. Miltähän missistä tuntuu peiliin katsoessaan? Voihan se riippua siitäkin tapahtuuko oma arvio ennen vai jälkeen kilpailun ja mikä on menestys! Kun nyt yritän lähestyä Mona Liisaani maalaamismielessä, se torjuu. Kuva ei halua itseään enää maalattavan. Noli me tangere, se sanoo. Minun on vetäydyttävä siitä. Annettava olla. Sen on tultava toimeen ominpäin. Taisteltava olemassaolostaan! Tuntuu helpottavalta kun pääsee maalaamaan talvea. Säätiedotus lupaa lumisateita.
Minulle Oulu edustaa laboratoriokaupunkia. Se on sopivan kokoinen. Sen ilmasto raju. Se on kova, kylmä, kuuma… Se on rajattu. Se mahtuu yhden kuvauksen piiriin. Oulusta voi maalata sarjan tauluja. Tietenkään mitään kovin tyylikästä ei voi odottaa, mutta sanoihan Einsteinkin että"jos olet kuvaamassa totuutta, jätä tyylikkyys räätälille".
Ainaisten kirjallisten seikkailuiden jälkeen palaan Kierkegaardiin: "…kurittaa itseään totuuteen ja pelastaa elämänsä kauheimmalta kaikista epätotuuksista - kannattajilta. "Siirtelen jalkapalloilijoita huoneesta toiseen, muutan valaistusta, uskon ja toivon sen näyttävän paremmalta jossakin muualla, toisessa yhteydessä. Kävelen edestakaisin, rukoilen. Maalaus ei tunne armoa.
Jos pitäisi jotakin sanoa yhdellä lauseella, sanoisin: Tänään aurinko nousee 10. 28 ja laskee 14. 03. Ei tämä pimeys pelkästään henkistä ole.
26.12.1994
Paketoin Ernolle hänen muotokuvansa á la Erasmus by Holbein, jonka maalasin 1993. Erno kirjoittaa muistelmiaan. Sovimme kuvan hinnaksi sen, että hän lähettää minulle niitä kirjojaan, joita hyllyssäni ei vielä ole.
10.1.1995
Eilen oli tilaisuus, missä minulle myönnettiin Suomen kuvataidejärjestöjen liiton myöntämä kunniapalkinto. Paikallisradiot tekivät haastatteluja, samoin lehdet. Ulkona ihmiset pysäyttelivät ja onnittelivat, puhelin soi, jopa poliittisia tarjouksia tehtiin…Ainoa, joka ei huomannut oli televisio. Palkinto annettiin taidetta käsittelevistä tv-elokuvistani.
Jouluateria käsittää meidän perhekuntamme 50 vuoden takaa. Käytän tukena 15-vuotiaana ottamaani valokuvaa. Muistan elävästi sotien jälkeisen ilmapiirin. Olimme pohjoiseen paenneita Viipurin evakkoja. Äärimmäisenä vasemmalla äiti, oikealla isä, vastapäätä veljeni Sulo vaimoineen ja toinen veljeni Gunnar.
13.1.1995
"Kun tapaatte niitä, jotka eivät usko, niin lyökää niskaan, kunnes panette aikamoisen verilöylyn heidän keskuudessaan toimeen! Pankaa heidät sitten kahleisiin! " (Koraani: Muhammedin suura, 4. jae). Vaihdoin Koraanin Robert Musilin "Kolme naista", Thomas Mannin "Herra ja koira" sekä Stendalin "Vanina Vanini" teoksiin.
Tämä minun tekemiseni on yhtä yksinkertaista kuin pyörälläajo. Ja yhtä kaunista.
Tässä kuvassa on sorsia ja ihmisiä, toisesta ihmisestä näkyy vain pää. Sorsien kohtalo kovilla pakkasilla on julma. Talviuimarit pistäytyvät vedessä, mutta sorsien on siellä pysyttävä ja pärjättävä. Ilman ihmisten apua siitä ei tulisi mitään. Signeerasin taulun 16.2.95.
Tänään piirtäminen sujui.
24.2.1995
Maalannut koko päivän.
25.2.1995
Maalasin. Työ on viimeistelyä vaille.
27.2.1995
Työ valmis. Kehystin tänään.
4.3.1995
"Tosin te olette tavattoman heikkolahjainen herra, mutta pikku hiljaa teille varmaan sentään valkenee, mitä teiltä vaaditaan. Teidän pitää oppia nauramaan, sitä teiltä vaaditaan. Teidän pitää oppia elämän huumori, tämän elämän hirsipuuhuumori." (Hesse: Arosusi).
"…ankarin ponnistelu tahtoo vietellä ihmisen uskomaan, että se merkitsee jotakin." (Kierkegaard).
Helvi Puolakka suostui mallikseni. Hän on kaupunginkirjaston johtaja. Kirjasto on ollut kasvattajani ja korkeakouluni. Kuva taitaa muistuttaa enemmän Silvana Mangania kuin Helviä, mutta tuskinpa hän siitä pahastuu.
Tytti Isohookana-Asunmaa eksistoi kulttuuriministerin ominaisuudessa.
1.4.1995
Jotenkin sitä on surullinen. Miksi kaikki on näin eikä jotenkin toisin? Miksi työni ovat juuri tuon eikä muun näköisiä? Miksi elämän pitää olla tällaista? Miksi maailma on tällainen? Taidan Kierkegaardin tapaan lopulta perua kaiken tekemäni. Onhan se hyvä että ne on tullut tehneeksi vaikka peruisikin!
Luen Spinozan Etiikkaa ja hahmotan mielessäni kankaalle 150 vuoden takaista kaupunkikuvaa Oulusta. Molemmissa piilee viehättävä - väärinkäsittämisen mahdollisuus! Kuva vanhasta Oulusta perustuu J.Boströmin 1840-luvulla tekemään piirustukseen.
6.4.1995
Taiteilijat puhuvat ilmaisun vapaudesta. Yksi ainoa Spinozan propositio tekee sellaiset puheet tyhjiksi: "Ihmistajunnassa ei ole mitään absoluuttista eli vapaata tahtoa, vaan tajuntaa määrää tiettyyn tahtomiseen syy, joka sekin on toisen määräämä, ja niin loputtomiin". (Propositio XLVIII tajunnasta).
Rietas lennättää Elsa-Kaijaa perustuu Samuli Paulaharjun kertomukseen, missä Rietas nappaa Sompiosta paimentytön lennättäen hänet Oulun kautta Kokkolaan. Riettaan hahmoon otin vaikutelmia Hugo Simbergin ehdotelmasta Suomen vaakunaksi.
Sitä helposti yliarvioi itsensä. Minä leikittelen olevani keskiaikaisella tasolla: Bosch, Grünewald, Brueghel -Rembrandt ja Vermeer ovat mielestäni ihan moderneja, van Gogh supermoderni, Mondrian menee jo yli ymmärrykseni - tai ainakin yli empatian. Aikalaistaiteilijoistani diggaan Munchia ja Morandia…Tietenkin kaikesta ja kaikista voi tehdä huomautuksia: Friedell tunsi Musilin ja Kafkan. Miksi hän ei mainitse heistä sanallakaan? Tottahan se on mitä Friedell sanoo tästä: "Jokainen kulttuuri osoittautuu tietyssä vaiheessa aikansa eläneeksi. "
8.6.1995
Silmiini osui Lichtenbergin ajatus: "En haluaisi lukea mitään niin mielelläni kuin ajattelevien päiden salaisia mielipiteitä sielun aineksista; ääneen sanottuja, julkisia mielipiteitä en halua kuulla, ne jo tunnen."
Taulu esittää vanhaa tuttavaani, toimialajohtaja Matti Rossia. Rossi oli 60-luvulla mukana kulttuurilehti Pohjoisen toimitusneuvostossa. Lehden päätoimittajana toimi Erno Paasilinna, minä taittajana. Taulussa M. R. poseeraa perustamansa kouluviraston edessä.
Pyysin Oulun purjehdusseuran kommodorin Kaisu Kauniskankaan mallikseni taustanaan merellinen Oulu. Joka paikka on täynnä suuria postmodernisteja, mutta mistäs löydät kunnollisen paikallisen taiteilijan?
Jos Jumala on nähnyt hyväksi kätkeä totuuden ihmisiltä, niin miksi hiivatissa sitä pitäisi etsiä. Mitä hemmetin kuurupiiloa tämä muka on? Sitä paitsi. Jo Descartes epäili, että Jumala saattaa pettää tietoisesti antamalla väärää informaatiota.
28.6.1995
Tein kollaasin leikkaamalla, piirtämällä ja liimaamalla. Sain aikaan vaikutelman, josta voi lähteä maalaamaan. Kommodori on kohottanut kätensä kohti taivaalta laskeutuvaa helikopteria. Ennen vanhaan sieltä olisi laskeutunut enkeli. Vedessä huitoo pelastettava. Ikään kuin kommodorin kämmenellä lepää kaupunki mystisessä valossa. Piirrän hiilellä. Jos sanoisin työn sujuvan helposti - valehtelisin!
2.7.1995
Työn voi aloittaa mistä vain. Minä aloitin vaikeimmasta: kasvoista. Hassua, mutta mielessäni kävi Vermeerin omakuva, missä hän selin katsojaa maalaa muotokuvaa. Vermeer on aloittanut päästä, kasvoista.
4.7.1995
Yöllä äkkiä minut yllätti viisauden nälkä. Kaivoin esiin Platonin: "-minulle riittää, kun mies ei ole huono/ eikä aivan avuton, vaan on tervejärkinen/ja tietää mikä on valtiossa oikein ja hyödyllistä, /häntä minä en moiti, /en ole kärkäs moittimaan. /Hölmöjen suku vain on luvuton. ( Protagoras. Sokrates analysoi Pittakoksen runoa).
7.7.1995
Maalauksen valmistuminen on eräänlainen kuolema. Siinä on kaikki elämän vaiheet.
Irtautuminen edellisestä työstä vie aikansa. Sille ei voi mitään. Mielessäni on parikin aihetta maakunnasta. Ne aion toteuttaa seuraavaksi.
14.7.1995
Tunnen itseni hyvin vanhanaikaiseksi venäläiseksi taiteilijaksi. Tutkin kasvonilmeitä. Tarkastelen kuinka Jyrki seisoo - katson olemusta. Nautin hienoista Lefranc et bourgeois'n väreistä. Löysin aivan ihastuttavan Hortensian sinisen varastoistani. Kun maalaamisen saa käyntiin, se muuttuu tuskasta juhlaksi!
20.7.1995
Tänään kippuroin "Jyrkin" viimeisten (tekisi mieli sanoa hengen-) vetojen kanssa. .
A propos Goethen muistelmat "Tarua ja totta". Hän opiskeli Leipzigissä 1760- luvulla harrastaen mm. musisointia. J. S. Bach eli vielä, mutta hänestä ei ole mainintaa. Ei sanaakaan!
1.8.1995
Mielessäni on näky Toppilan salmesta: korkea valkea viljamakasiini ja kaksi vanhaa Oulun kaupungin hinaajaa, nostokurjet - elegia!
Yölukemistona Goethen Faust. Se on ennuskirja, uuden ajan perusteos. Voin vain kuvitella miltä se alkukielellä maistuu, runomuotoinen kun on: "-Mielt´ eksymättä ei saa kukaan; /jos synnyt, synny oman pääsi mukaan. "
25.8.1995
Paavo Rintala soitti eilen ja tänäänkin. Puhuimme pitkään Goethestä ja Faustista. Ystävyytemme juontaa kouluvuosiin, lapsuuteen ja nuoruuteen.
Pyysin kirjailija Anna-Maija Ylimaulaa mallikseni Aleksanterinkadulle. Hän lupautui.
7.10.1995
Tänään maalasin hyvin, vaikka Suvi (1v. 6kk.) oli meillä. Hän on taiteeni suuri ihailija ja ymmärtäjä eikä sellainen voi häiritä. Nauhoitan parastaikaa Brahmsin I ja Madetojan III sinfoniaa. Viimeksi mainittua johtaa Paavo Rautio, ystäväni niiltä ajoilta, kun hän vaikutti Oulussa.
"Tehtaan varjossa" kaksi muurahaisen kokoista miestä on tupakalla valtavien säiliöiden juurella. Taustalla kuin tarjottimella on kaupunki. Punaiset pölkkymäiset pilvet risteilevät taivaalla.
Radiossa haastateltiin vuoden graafikoksi nimitettyä taiteilijaa. Tämä valitti sitä ettei osannut lainkaan piirtää, mutta hän kyllä tunsi piirustustaitoisia henkilöitä, joita saattoi tarvittaessa käyttää. Hän oli kiinnostunut grafiikasta, mutta hänellä ei ollut aikaa sen harrastamiseen. Kysymyksessä ei ollut sketsi.
22.10.1995
Seneca kirjoittaa ystävälleen Lucianukselle ettei hän välitä kirjoittaa niin tyhjänpäiväisistä asioista kuin ilmoista. Mutta kun täällä on tänään pakkasta -17C , on pakko todeta olevansa tosiasian edessä, nimittäin talven! Eikä se ole tyhjänpäiväinen.
Kaikki on valmista kirjailija Joni Skiftesvikin kuvan maalaamista varten: pelit ja pensselit, taustat ja luonnokset. Nyt vain odotan oikeaa hetkeä. Ehkä huomenna…
14.11.1995
Odotan huomenna kirjailijoiden Erno Paasilinnan ja Antti Tuurin vierailua heidän ohiajaessaan pohjoiseen. Pyryttää.
"Olen nyt nähnyt kuusikymmentäneljä kevättä. En tunne vielä vuosien painoa. Kävelen ja teen työtä yhtä paljon kuin ennenkin ja nukun hyvin. -Ihmiset kauhistuvat vanhuutta, ikään kuin olisivat varmoja siitä, että elävät vanhoiksi. He eivät ota huomioon tiiltä, joka voi pudota katolta heidän päähänsä. On parasta olla valmis aina lähtemään ja nauttia vanhuuden vuosista enemmän kuin on osannut nauttia nuoruudesta. " (Georges Sand 5.7.1868).
Tämä joulukuun 6. On Suomen synkin päivä. Tiedotusvälineet paahtavat sotaa siellä, paraateja täällä. . Ennen pelättiin Suomen tulevan myydyksi Moskovalle, mutta veteraanien ällistykseksi se myytiinkin Brysselille.
Olen lujasti päättänyt ryhtyä perehtymään Kama Sutran johdolla maailman tärkeimpiin asioihin. Lajin harrastamiselle saattaa ilmaantua luonnollisia esteitä näissä maisemissa. Se on vähän kuin harrastaisi vuorikiipeilyä tasamaalla.
Sibeliuksen syntymästä on kulunut 130 vuotta. Janne oli tuonut Ainon tietämättä kulkumiehen huoneeseensa. Siellä hän puki miehen omiin vaatteisiinsa, pani hatun tämän päähän ja lähetti matkaan. Sitten hän kutsui Ainon katsomaan ikkunasta ja sanoi: Tuolla menee Sibelius.
31.12.1995
Mutta kun Zarathustra kehottaa särkemään kaikki vanhat taulut - minulle tulee mieleen, että pitäisikö minun tuhota tämäkin mainio teos:"Näin puhui Zarathustra"? Ei. Ei sentään! Se puhuu viisaita kaiken aikaa:"Murhenäytelmiä, härkätaisteluja ja ristiinnaulitsemisia katsellessaan ihminen on tähän asti tuntenut olonsa mieluisimmaksi maan päällä ja kun hän keksi itselleen helvetin, katso, silloin se oli hänen taivaansa maan päällä. "
Gallén maalasi pojan ja variksen, minä pojan ja hinaajan. Se syntyi lopulta - niin kuin usein ennenkin ikään kuin huomaamatta, itsestään.
Onko jostakin asiasta, esineestä, ihmisestä olemassa oikea, tosi kuva? Onko kuva sitä oikeampi mitä useammat niin todistavat? Eräät Kuusiluodon näkymät ovat kauan olleet mielessäni. Tässä yksi.
Tänään oli SE päivä, jolloin sain vaihteen päälle. Silloin työ valmistuu tai sitten ei. Maalaus on narrattava, kehiteltävä erilaisin metkuin sitä hetkeä varten. On piirrettävä, sommiteltava, tehtävä alusmaalaus, aloitettava hyvänä hetkenä jostakin vaikeasta kohdasta, esim. kasvoista ja niiden lähitaustoista, sitten hahmoteltava eri puolilta - tarkkoja tapailuja, kunnes kaikki on valmista lopullisten linjojen yhteen vetoa varten. Huomenna viimeistelen.
23.2.1996
Lainasin kirjastosta "Ikä ja terveys", "Kuinka kuolemme" sekä Simone de Beauvoirin "Vanhuus" kirjat. Kertovatko valinnat minusta jotakin? Kertovathan ne sen, että omaan voimakkaan elämisen tahdon.
26.2.1996
S. B. Nulandin "Kuinka kuolemme" on alastomin ja ankarin kirja, minkä olen kuolemasta lukenut. Beauvoir luettelee liudan vanhoja maalareita: "Bellini maalasi 75-86 vuotiaana suurimmat teoksensa. Tizian…Hals oli 85 päästessään johtajattarillaan taiteensa huipulle. Guardi maalasi 76 vuotiaana inspiroituneimmat taulunsa, Corot oli noin 80 maalatessaan täydellisimmät työnsä. Ingres maalasi Lähteen 76 vuotiaana. Monet, Renoir, Cézanne ja Bonnard ylittivät itsensä viime elinvuosinaan. "Maalareista Beauvoir sanoo vielä: "Kirjailijoihin verrattuna heillä on onnea: he eivät ruoki työtään omalla itsellään. He elävät nykyisyydessä eivätkä menneisyyden jatkeessa. Maailma tarjoaa heille ehtymättömän määrän värejä, valoja, välkehdintää, muotoja. "
Olen viikon verran kierrellyt ja kaarrellut kahta kangasta, lähtenyt liikkeelle vapaamuotoisesta alusmaalauksesta akryylillä. Toinen on omakuva patosillalla pakkasessa, toinen "Airi Sepänkadulla". Viimeksimainittu syntyi öljyväreillä - kerralla!
Tänään syntyi Omakuva patosillalla. Alustavat valmistelut kestivät kylläkin kauan. Simone de Beauvoir mainitsi "Vanhuus" kirjassaan japanilaisen Junichiro Tanizakin "Avain" teoksen esimerkkinä vanhenevan avioparin seksuaalisten ongelmien ratkaisumallista. Löysinkin mainitun teoksen suomenkielisenä käännöksenä kirjastosta. Siitä alkoi kiinnostukseni Tanizakin ja muidenkin japanilaisten kirjailijoiden tuotantoa kohtaan.
8.3.1996
Oikeastaan näen vasta talvisista kuvistani kuinka karmeita talvemme ovat. Ensimmäisten keväisten päivien tultua mieli lakaisee pois hyytävän pakkasen. Maalauksiin tunnelma jää. Ja näyttää pahalta.
12.3.1996
Takeshi Kaiko kirjassaan "Kesän pimeys" sanoo muistista seuraavasti: "Minua alkaa huimata. Vaikka olen joutunut läheiseen kosketukseen käsittämättömän monen paikan ja materiaalin kanssa, olen unohtanut suurimman osan; sydäntäni riipaisee kun huomaan miten vähän todellakin muistan. "Minun sydäntäni riipaisee huomatessani kuinka paljon muistan.
19.3.1996
Mieleeni tulee monenlaisia ajatuksia katsellessani Hokusain puupiirroksia Fudze vuoren näkymistä; mutta en voi tietää mitä kaikkea liikkui Hokusain mielessä hänen työskennellessään.
Olen maalannut tyttöä voimalaitoskanavalla - kolmisen tuntia päivittäin. Sen ajan olen kokenut sopivaksi.
7.4.1996
Kävelin eilisaamuna Oulun keskustassa. Tuuli, aurinko räikötti roskaisilla vasta sulaneilla kaduilla. Venäläisen huoran näköinen nainen mittaili Asemakatua sekä jaloillaan että silmillään. Kuvaanko minä tätä kaupunkia maalauksissani vai jotakin entistä. Vanhat tutut ravintolat ovat kadonneet tai muuttuneet joksikin muuksi. Tilalle on tullut rähjäisiä keskiolutpaikkoja. Kirkkokatu on muuttunut halvaksi markkinapaikaksi.
15.4.1996
Italo Calvino: "Rritari, jota ei ollut olemassa".
Franz Kafka: "Keisarin viesti".
Henri Bergson: "Henkinen tarmo".
C. G. Jung: "Kohti totuutta".Tässä tämänkertaista lukemistani!
Aiheena on Oulu 27.2.1944 ts. Suurpommitus II maailmansodassa. Seurasin sitä aitiopaikalta Kirkkokatu 50: ssä. Tähän kuvaan minua on inspiroinut Kafkan tekstit "Keisarin viesti" teoksesta.
29.4.1996
Palautin kirjaston kirjat. En ottanut uusia. Olen liiaksi riippuvainen lukemisesta. Ponnistauduin ohi hyllyjen tuskaisesti kuin ryyppymies ohi viinakaupan.
Tämä kylmä, tappava huhtikuu on palauttanut elävästi mieleeni sotatalven 1944. Minusta tuntuu, että maalaan muistikuvia pommituksista vielä uudelleen. Ovathan ne ajankohtaiset tänäänkin.
1.5.1996
Yksinäinen kurki aamutaivaalla. Rivitalon parvekkeella äänekäs humalainen: "Tällaistako tämä nyt on! "
2.5.1996
Jostakin syystä kaikkia kirjoja ei ole poltettu eivätkä sodat ole vieläkään tuhonneet kaikkia rakennuksia eivätkä taideteoksia. Käyn siis kirjalliseen pöytään: "Sinun ajatustesi ja tunteittesi takana, minun veljeni", sanoo Zarathustra "on mahtava valtias, tuntematon viisas - sen nimi on Itse. Sinun ruumiissasi hän asuu, hän on sinun ruumiisi".
"Tämä maailma, iäti epätäydellinen, iäisen ristiriidan kuvajainen ja epätäydellinen kuvajainen - juopunut ilo epätäydelliselle luojalleen: - siltä näytti minusta kerran maailma". (Näin puhui Zarathustra).
9.5.1996
"Kuinka teillä menee? " (Wie geht´s) kysyi sokea halvaantuneelta. "Niin kuin näette", vastasi tämä sokealle. (Freud: "Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan"). Lichtenberg ihmetteli sitä, että kuinka kissojen nahkaan on osattu leikata kaksi reikää juuri silmien kohdalle.
10.5.1996
Oulun taidemuseossa on avattu kesänäyttely "Tulen nuolema tuulen suutelema. Oulu 1822-1995". Mukana on neljä työtäni: "Kommodori ja pelastava helikopteri", "Joni Skiftesvik", "Omakuva kaupungin kokkareilla" ja "Rietas lennättää Elsa-Kaijaa". Ajelin rannassa ja kaupungilla. Pistäydyin vielä taidemuseossa. On kuitattava näyttely pois mielestä. Katselin myös museon viime vuotisia hankintoja. Ne olivat esillä. Voi olla, että kysymyksessä ovat eturivin taiteilijoiden työt, mutta minä en kyllä haluaisi olla siinä rivissä sen enempää edessä kuin takanakaan! Tuhannesti tehtyä ja nähtyä postmodernismia. Pysyttelen kaukana.
Yölukemistona Beauvoirin "Toinen sukupuoli" ja Freudin "Toteemi ja tabu".
Asia ei minulle kuulu, mutta lueskelen em. lisäksi erästä geriatrian oppikirjaa.
L. Onervan käännöksenä on julkaistu 1915 Hippolyte Tainen "Taiteen filosofia". Kirja on hauska, täynnä hölynpölyä. Renessanssin julmuuksista Taine nauttii. Näin siis ajateltiin Pariisissa taiteesta sata vuotta sitten. Tulevaisuutta ei todellakaan voi ennustaa eikä nykyisyyttä tietää. Menneisyydestä on jäänyt jäljelle mitä sattuu.
Levitin eilen pihallemme muutamia viime aikaisia maalauksiani, mm. oheisen "Torikuvan", jonka taivaasta Airi sanoi ettei sellaista ole. Aika hurjilta töiden värit näyttäytyivät pilvipoutaisessa valossa, jota tähän aikaan on todella paljon. Kyllä kai väritkin tulevat jostakin syvältä - hamasta kaukaisen lapsuuden mielikuvista. Onko ilmaisutahto samaa sukua ja alkuperää elämän tahdon kanssa? Schopenhauerin mukaan elämän tahto on sokea voima. Se teettää tuloksia "joiden ei pitäisi olla olemassa".
Jäin miettimään Simone de Beauvoirin kirjan "Toinen sukupuoli" viestiä…Beauvoirin asetelma on sellainen, että miehille on annettu mahdollisuudet kaikkeen, naisille ei mihinkään. Mies nousee vaivatta transkendenssiin, nainen on tuomittu immanenssiin. Hän näkee naisen mahdollisuudet ja tulevaisuuden sosialistisessa valtiossa. Asia näytti siltä silloin - puoli vuosisataa sitten. Ludwig Wittgensteinin viesti sen sijaan puhuttelee meikäläistä tässä ja nyt:"Jos joku etsii jotakin ja esimerkiksi tonkii maata tietyssä paikassa, hän osoittaa tällä toiminnallaan uskovansa, että se, mitä hän etsii, on siellä." Minä yritän tässä kuvassa etsiä Oulun merellistä ja teollista henkeä. Kuvassa avustaa satamamestari Kalle Kovala.
Purjehtiminen voi olla tärkeää, mutta veneen omistajan aika kyllä kuluu kintut pystyssä jossakin ahtaassa raossa. Huolsimme Maken kanssa paattia koko eilisen päivän löytämättä kuitenkaan syytä moottorin ylikuumenemiseen.
13.7.1996
Freudin "Seksuaaliteoria", Emersonin "Esseitä", Jan Blomstedtin "Oma aika" ja Angel Ganivet´n "Suomalaiskirjeitä" ovat yöpöydälläni. "Suomalaiskirjeet" ovat varsinainen löytö sadan vuoden takaa. Ganivet heitetään diplomaatiksi Jumalan selän taakse Suomeen. Hän katselee ympärilleen, kirjoittaa mitä näkee ja ajattelee. Kukaan ei usko (vähiten hän itse) että jotakin merkittävää syntyisi. Syntyi kirjallinen mestariteos.
"Koeta olla arvostelematta. Kuvaile, esitä. Ei ole mitään ällöttävämpää kuin arvosteleminen. Aina se on niin tai näin ja aina väärin. Kuka muka tietää kyllin pystyäkseen arvioimaan toista? Kuka on siihen tarpeeksi pyyteetön? "(Elias Canetti: "Kellon salainen sydän").
Olin veneellä keskellä Toppilan salmea, kun mieleeni jysähti kysymys: kuka hiivatin Canetti? Miten en voi tuntea noin viisasta miestä. Käänsin veneen. Ehtisin vielä kirjastoon! Siellä selvisi, että Elias Canetti on Nobel-palkittu v. 1981. Lainasin kaikki mitä häneltä hyllyssä oli: "Sokeat", "Avainkorva" ja "Marrakesin ääniä". Näin ajatteli Canetti vastaanotettuaan Nobelin palkinnon: "Häntä on kohdannut ylitsevuotava mahdoton kohteliaisuus, hän haluaisi kumartaa yhä uudelleen, kaikki ovat lähteneet, yhä hän kumartelee. "Tai: "Hän on rehellisesti ansainnut onnettomuutensa eikä aio siitä noin vain luopua". Edelleen: "Kunpa voisi piiloutua niin että olisi entisensä. Kaipuu aikaan jolloin aivan suotta halusi olla pätevämpi. "
Konfutse sanoo: "Viisitoistavuotiaana heräsi haluni opiskella, kolmenkymmenen iässä olin tiukasti syventynyt, nelikymmenvuotiaana en enää epäillyt hiukkaakaan - mutta vasta kuusikymmentävuotiaana olivat korvani avautuneet".
Canetti kuvaa romaanissaan "Sokeat" ihmisten totaalista hulluutta ennen II maailmansotaa. On samantekevää, onko ihminen oppinut vai oppimaton - hulluus on yhtä syvä ja pohjaton. Pascal puolestaan näki jo 300 vuotta sitten saman: " Ihmiset ovat niin väistämättömästi hulluja, että olisi vain uusi hulluuden laji, jos ei olisi hullu".
"Ihmisen ei auta ajatella, miten hänelle käypi ja miten ihmiskunnalle. Ne olivat liian suuria ajatuksia. Nekin suuret ihmiset, jotka luulevat hallitsevansa aaltoja, heittelehtivät vain edestakaisin niiden mukana. Ja virran mukana on kuljettava, ponnisteltava jotakin, unohtauduttava työhön, nykyhetkeen."(Pentti Haanpää: Korpisotaa).
Käytin "Siniseen hetkeen" vain kolmea väriä enkä lainkaan mustaa enkä valkoista: Kadmium citron kelt. , Magenta pun. , Turkoosi, Koboltti ja Cerulean sinisten sekoitus. Pohjan olin maalannut akryylillä: Terra de Sienna naturel. Se rupeaa loistamaan sinisten kanssa kuin kulta. Tukeva maaväri Terra de sienna nimensä mukaisesti on.
Siinä se on kirjastoni samanaikaisesti ilta-auringon ja kuun valaisemina. Minun pitäisi vähentää lukemista, parempi olisi lopettaa kokonaan. Kirjaviisaudella ei lopultakaan ole merkitystä maalarin työssä. Kun jo vuosia sitten olen jättänyt muut huumeet niin miks´en tätäkin. Sillä huumeeksi lukeminen on minulle muodostunut. Totta kyllä - viihdyn kirjastossa. Se on ainoa kulttuurilaitos missä tunnen viihtyväni. Ja sen liepeillä. Näillä main liikkuessani mieleeni ja silmiini syntyy kuvaruno.
Aihe on tekosyy maalaamiselle - niinhän sanotaan. "Punaiseen kuuhun" käytin vain kahta väriä: Bleu Hortensia ja Rouge de France vermillionia. Moduloin niitä sinkki- ja titaanivalkoisilla. Pohjana oli Terra de Sienna naturel.
8.11.1996
Vietän iltaa syviin mietteisiin vaipuneena. Lueskelen Lao-Tse: n"Salaisuuksien tietä" antamatta minkään tehdä mieltäni levottomaksi. Zairen rajalla tapahtuu parhaillaan maailmanhistorian suurin murhenäytelmä: miljoona ihmistä nääntyy nälkään, janoon ja koleraan kenenkään pystymättä heitä auttamaan. Repisin vaatteeni ja heittäisin tuhkaa päälleni jos se auttaisi! "Taivas ja maa eivät tunne yksilöön kohdistuvaa rakkautta. Luomakunta on niille kuin oljista tehty koira". (Lao-Tse).
Aamulenkillä tuli mieleeni, että Michelangelo oli v. 1541 minun ikäiseni päättäessään Sikstiiniläiskappelin freskojen maalaamisen. Samana vuonna hän aloitti uudet freskotyöt Vatikaanissa jatkaen niiden parissa 15 vuotta. En minä kuvittele olevani Michelangelo. Ei minulla ole paavia takanani, ei edes piispaa. Tuli vain mieleen ikäkysymys. Ainakin maalarille tämä on sopiva ikä. Maalasin eilen koko päivän ja niin aion tehdä tänäänkin!
Se ettei tajua, osoittaa syvällisyyttä", sanoi Aluton, "Se että tajuaa, osoittaa pinnallisuutta. Se ettei tajua, on sisäistä; se että tajuaa, kertoo ulkopuolisuudesta". Ylevä Puhtaus katsahti taivaalle ja huokasi. "Sekö ettei tajua, onkin tajuamista? Sekö että tajuaa onkin merkki siitä, ettei tajua?" (Chuangtse). Tuohonpa ei voi paljon muuta lisätä kuin tämän: "Mieleni on jo tyhjentynyt. En ole matkalla mihinkään, mutta en tiedä, kuinka etäälle olen jo ennättänyt; menen ja tulen, enkä tiedä missä pysähdyn, olen jo lähtenyt ja palannut, mutta en tiedä, milloin matka päättyy. Harhailen neuvottomana rajattomuudessa. Suuri tieto tulee luokseni enkä tiedä mihin se loppuu".
Chuangtsen mukaan jos joku osaa selittää Taon, siitä seuraa ettei se ole oikea Tao. Tätä voi mainiosti soveltaa myös taiteeseen. Olen maalannut koko päivän ja katsonut aina välillä ihmeissäni, mihin ollaan menossa. Työ etenee omien lakiensa mukaisesti.
4.12.1996
Oululaiset ovat vähän närkästyneitä, kun Bryssel on määritellyt kaupungin periferiaan kuuluvaksi. Halutaan päinvastoin olla kehityksen huipulla, kulttuurikaupunki etc. Totta on, että taulun tytöt ovat menossa diskoon. Katsoja voi vapaasti määritellä - ollaanko periferiassa? Vai muualla! Jopa meidän kylämme on julistautunut kansainväliseksi. Mekin panimme jouluvalot tiemme reunaan. Olin ostanut ihka uudet, koska olimme ikään kuin ottaneet askeleen johonkin uuteen. Seuraavana yönä valot varastettiin. Minä arvelin sen olevan todistuksen kansainvälistymisestä.
16.12.1996
Platonin mukaan maalari on 3. asteen jäljentäjä. Ei siis järin merkittävä tekijä. Esim. jos hän maalaa sängyn kuvan, niin häntä tärkeämpi eli 2. Asteen jäljentäjä on puuseppä. Itse Jumala on luonut sängyn idean. On siis ykkönen, sanoo Platon. Jos siis maalaan kaupungin katuja minun edelläni käyvät arkkitehdit, rakennusmestarit, kirvesmiehet, vesi-, viemäri- ja kaduntekijät. Ykkösenä Jumala. Hyväksyn kernaasti 3. Sijan Jumalan ja rakentajien jälkeen, mutta että Jumala olisi ähertänyt sängynkin kanssa - sitä minun on vaikea sulattaa.
"Kaikki toiset ovat loistavan viisaita - minä yksin olen kuin pimeydessä. "(Lao-Tse).
Vaakunakylä sai 1940 luvulla nimensä siitä, että alueella oli saksalaissotilailla leiri. Portti oli tehty koivuista ja sitä koristi näyttävä vaakuna. Alue oli meidän poikien uteliaisuuden kohde.
Sanotaan, että meillä on valmiuksia, joista 100 vuoden takaiset ihmiset eivät edes osanneet uneksia. Mutta olisiko meillä valmiuksia selvitä 100 vuoden takaisista olosuhteista ilman tekniikkaamme?
Maalannut - nukkunut - kävellyt - maalannut. Jokin merkillinen vietti ajaa maalaamaan. Mitään järjellistä päämäärää ei ole. "Sata kuvaa Oulusta " on tekosyy sekin. Typerää! Kuitenkin työskentelen joka päivä. He, jotka ovat nähneet töitäni kysyvät poikkeuksetta saman kysymyksen: Mitä aion niillä tehdä? Mitä tehdä? Ei niillä mitään tehdä. Ne vain ovat olemassa. Niin kuin elämä. Eivät ne itse ole pyytäneet saada tulla olemaan niin kuin en minäkään - ei kukaan. Joitakin asioita vain on olemassa ja niiden kanssa on jotenkin yritettävä tulla toimeen. Tai vastaisinko Aleksis Kiven sanoin: "…Tehkäät niin kuin parhaaksi näette; minä itse en veljeksiä koskaan hylkää, vaikka te perinpohjin katsoisitte sen mitättömäksi. Minä en ota siitä pois yhtä ainoata sivua, jos niin, että itse aikaa voittain tulisin sen kustantamaan. "
Ajattelin pitää vapaapäivän, mutta äkkiä huomasin piirtäväni omaakuvaa täyttä päätä. Kangas on hiukan liian suuri tarkoitukseen, mutta päätin kaiken uhalla isotella itseni kanssa, koska sopivaa ei ollut käsillä. Omatkuvat ovat problemaattisia. Ne paljastavat tekijästään senkin, mistä ei olisi väliksi, turhamaisuuden. Olen kuitenkin sisällyttänyt omatkuvat ohjelmaani. Hautaan saakka! Sokrates väitti ettei tiennyt mitään. Kierkegaard sisäisti sen ettei ihminen kyennyt mihinkään. Minä olen omaksunut molemmat käsitykset.
Signeerasin tänään, joka on 66. syntymäpäiväni aiheen, joka on kaikille oululaisille tuttu. Tullaan Ainolasta Kirkkokadulle. Siellä kouluvuosinani sijaitsi kirjasto. Käsikirjastossa oli suurenmoinen taidekirjasto. Sieltä tämä mitä teen - sai alkunsa. Vasemmalla näkyvässä NMKY: n talossa pidin ensimmäisen taidenäyttelyni.
Maalannut. Maalannut. Lukenut Tolstoin elämäkertaa ja Rilkeä. Kaikkea sitä älytöntä menoa, jota itse kukin voi helposti havaita ympärillään, kutsutaan älylliseksi elämäksi. "En tiedä kuka toimitti minut maailmaan, en mikä maailma on enkä mikä itse olen, olen hirveän tietämätön kaikista asioista, en tiedä mikä on ruumiini, mitä ovat aistini, mikä on sieluni, tai sekään minun osani joka ajattelee sen mitä sanon, joka pohtii kaikkea ja itseään, eikä tunne itseään sen paremmin kuin muutakaan". (Pascal).
27.2.1997
Alpo Jaakola on kuollut. Tein hänestä tv-elokuvan parikymmentä vuotta sitten. Sain elokuvasta Jussi-patsaan, joten kaiketi se oli hyvä filmi. Jaakola oli minua yhden vuoden vanhempi. Pidin paljon Alpo Jaakolasta ja hänen töistään.
Piirsin kankaalle, jonka olin maalannut akryylillä lilan väriseksi - 50 luvun rakkaustarinan. Olen saamassa itseni maalauskuntoon - taas kerran. Systeemi on yksinkertaisista yksinkertaisin: olet vain, lepäät, liikut, katsot tarkoin mitä syöt ja juot. Annat alitajunnan tehdä työtä kaikessa rauhassa... Kunnes! Eräät taiteilijamunkit paastosivat viikon ennen työhön ryhtymistä.
Jakov Ljatker kuvaa "Descartes" kirjassaan keskiaikaisen käsityön luonnetta seuraavasti: "Käsityöläisen käsi on kasvanut kiinni työkaluun ja sen välityksellä materiaalin luonteeseen. Täydelleen tämä luonne paljastuu, kun materiaaliin on kasvettu täysin kiinni, kun "taiturin" sormenpäät ovat yhtä herkkiä kuin paljas hermo. Ihmishermojen kuidut jatkuvat työkalun kuituina ja työkalu "tuntee" materiaalin ominaislaadun. Näin syntyy mestarituote. Menetelmätapa pysyi salaisuutena, jonka ytimenä oli "taiturin" tekniikan hienous ja "älyn lihaksiston" kehittyneisyys. Mestari vei salaisuutensa mukanaan hautaan - muistelkaamme vaikkapa sellaisia vanhan ajan taitajien salaisuuksia, joita ihmiskunta ei kaikesta tieteellis-teollisesta pätevyydestään huolimatta enää ole kyennyt uudestaan löytämään".
Keskiajan skolastiikassa kiinnostaa pyrkimys kohti automatismia - tieto on organisoitava sillä tavalla, että siitä voidaan mahdollisimman nopeasti siirtyä kokemukseen, tiedostamattomaan lihasrytmiin; tiedon on osoitettava, miten tulla toimeen ilman ajattelua. Kartesiolaisuudessa on luovuttava kaikista ennakkoluuloista. Mutta jos ei ole muuta kuin ennakkoluuloja. Mitä jää? Jääkö jäljelle luulo, että on luopunut ennakkoluuloista? Kaikista.
3.4.1997
Katselen maalauksiani. Uusimmassa pistävät silmään ilmeiset virheet, vanhemmissa niitä ei enää muista. Ajattelee kokonaisuutta, että noinko olen tosiaan sen nähnyt, noin ajatellut ja tehnyt?
Saara Wacklinin muistelmissa on kiehtova tarina Schaggin Leenasta. Tämä Huppa-Leenaksi kutsuttu naishenkilö löysi sotilaiden ruumiskasasta mieleisensä sulhasen, kuljetti kenenkään huomaamatta asuntoonsa ja sai kuin saikin soturin virkoamaan...
Maalannut lumista Pokkitörmää, Kajaaninkadun alkupäätä silloilta katsoen. Mieleeni ovat nousseet Vilho Lammen kyläkuvat Limingasta. Jos maalaan oululaista miljöötä yhtä pedantisti, yhtä autenttisesti kuin Lampi omaansa, niin jäänkö toiseksi maiseman ja arkkitehtuurin suhteen, niiden kauneudessa? Vanha Liminka oli oma-ilmeinen mutta niin oli Oulukin. Molemmat on aika rumentanut. Ei kuitenkaan tätä katunäkymään!
Ihanasti säteilet Sinä taivaan laella,
oi elävä Aton, kaiken alku!
Kun Sinä nouset itäiseltä taivaan rannalta,
Sinä täytät kaikki maat kauneudellasi,
sillä kaunis olet Sinä, suuri ja
loistava korkealla maan yllä.
Sinun säteesi syleilevät maita,
jotka Sinä kaikki olet luonut.- Ekhnaton
20. 5. 1997 perjantai
Koirani Riku Ronald kuoli lähes 15 vuotta kanssamme eläneenä. On asioita, jotka pyyhkiytyvät pois niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
On aamupäivä. Neptunuksen kansi on tyhjä ihmisistä. Helle, niin kuin vain Oulussa voi olla - silloin kun on.
On ollut kesän kuumin päivä, noin +30 C varjossa. Jotenkin tuntuu pöljältä kertoa säästä, kun maailmalla tapahtuu tärkeitäkin asioita. Amerikassa on herättänyt valtavaa kohua seuraava tapaus: nyrkkeilijä Tyson puri nyrkkeilijä Holyfieldiä korvasta mestaruusottelun aikana. Mr. Tyson on pyytänyt tekoansa anteeksi koko maailmalta. Myös presidentti Clinton on ilmaissut järkytyksensä tapauksen johdosta.
Show must go on sanovat trapetsitaiteilijat yhden pudottua ja taitettua niskansa. Minäkin aloin vähin äänin maalata uutta työtä. Se on tuo kauan mielessäni ollut Rotuaari teema. Ihastuin jo edellisessä työssäni Maimerin väreihin. Käytin vain kuutta + valkoista väriä: Giallo permanente limone, Giallo permanente scuro, Lacca di garanza scura, Rosso di Cadmio imit. , Blu oltremare scuro ja Blu di Prussia. Nämä italialaiset värit taipuvat hämmästyttävän helposti vaikka millaisiin hyvin kauniisiin yhdistelmiin ja sekoituksiin. Pitää maalata paljon ja kauan ennenkuin uskoo yksinkertaisiin ratkaisuihin! Minä olen niillä raiteilla. Semafori viittoo menemään ja kaikki valo-opasteet näyttävät vihreää!
Goyan maalatessa Espanjan kuningatarta hänen mallinaan oli veltostunut akka. Kuningatar Silvia voisi olla tennistähti maailman huipulta - mitä olemukseen tulee. Pakkohymy on päällä, tietty, kun on siellä missä on, Oulun kadulla.
"Aika ja uni" on kunnianosoitus kirjailija Paavo Rintalalle.
Iltalukemistona William Faulknerin "Kun tein kuolemaa". Amerikkalaisessa kulttuurissa on - menemättä Whitmanniin ja Thoreauhun asti, uskomattoman originelleja tapauksia. Pidän hillittömästi, jos niin kehtaa sanoa, Thomas Hart Bentonin tai John Stuart Curryn maalauksista, Ne ovat täyttä countrya niin kuin Faulknerin romaanikin. Niissä on sellainen ominaishaju, ettei sitä voi jäljitellä.
Rakentelen kuvaa Toppilan hylätystä satamasta. Se on vastapaino Eteläsatamalle, jonka viimeksi maalasin. Elätän haavetta 10:stä 90x110 cm:n maalauksesta. Se olisi komea sarja isoja töitä. Neljä on olemassa ja viides tulossa. Tavallaan "Sata kuvaa Oulusta" on jo tehty. Herkuttelen aiheilla kuitenkin vielä.
Kaikki kertomukset siitä, kuinka joku taiteilija on työskennellyt - ovat vääriä.
Kun sanotaan ettei kukaan ole korvaamaton, niin tarkoitetaanko myös Jeesusta, Sokratesta, Michelangeloa, Bachia, Rembrandtia, van Goghia, Aleksis Kiveä, Sibeliusta, äiti Teresaa…? Jos, niin kuka nimeltä mainittu voisi korvata yhdenkään näistä?
Näin unta, että olin pääministerin seurassa, autolla jossakin täällä pohjoisessa. Tunnelma oli leppoisa. Heräsin ja tajusin hirvittävän autistisuuden sisälläni. Se oli sairaalloisissa mitoissa, se täytti minuuteni kuin tauti - enkä halunnut siitä parantua. Kävelin tunnin pimeässä aamussa. Se lievitti masennustani. Odotin päivän valkenemista päästäkseni maalaamaan.
Maanjäristys on tuhonnut Umbriassa Fr. Assisilaisen kirkon. Siellä oli mm. Cimabuen ja Giotton freskoja. Muistan koulupoikana jäljentäneeni Giotton "Juudaksen suudelmaa" suurella hartaudella ja innolla. Mitään parempaa en ole keksinyt.
Sellainen seikka on tunnustettava etten kykene katsomaan televisiota. Minua kauhistuttaa sen sisältämä todellisen ja kuvitellun väkivallan paljous. Maalaan siis vain. Yölukemistona tällä kertaa "Darwinin linnut". Lähestyn sellaista, mistä Pascal sanoi: "Noiden äärettömien avaruuksien iankaikkinen hiljaisuus kammottaa minua".
Yön hiljaisuus on kuin ikuisuus. Taiteen avulla hypätään yli kielirajojen kulttuurista toiseen. Taiteesta ei kannata keskustella, koska se itse on pelkkää keskustelua, yhteydenottoa. Tämänkin sanominen on turhaa. Hyvä taideteos ei vaadi huomiota osakseen. Se ei vaadi mitään. Se vain on niin kuin puu tai järvi. Se sopeutuu maisemaan. Taideteosta ei tarvitse omistaa voidakseen siitä nauttia.
"Mutta pään päällä taivaan tähdet iskivät iloisesti silmää maapallolle, jossa oli sekä sulaa että routaista maata ja vettä ja jäävuoria. Ja kaikkialla sen pinnalla ryömiskeli ihminen itsepintaisena syöpäläisenä..." ( Pentti Haanpää: Korpisotaa).
Näytelmä on päättynyt. Tulin ajatelleeksi, että jospa "100 kuvaa Oulusta" maalauksina on vain välivaihe. Jospa päämaali onkin virtuaalinäyttely internetin kautta. Minä jätin tarjolla olleen Pariisin näyttelyn käyttämättä ja hankin sen sijaan tietokoneen. Maalattu materiaali alkaa elää omaa elämäänsä näyttöruudulla!
Copyright © Eeli Aalto. Kaikkien näillä sivuilla olevien kuvien kopiointi on kielletty.
