Maalasin tämän kalevalaisen Ainon heti vuoden 2000 alussa. Olin hävittänyt sen alkuperäisen version joskus 1960-luvulla. Mustavalkoinen valokuva oli säilynyt. Nyt lähestyn 70 ikävuottani alkaakseni vanhuuden. Pidän vanhoista asioista. Sattumanvaraisesti jotain on jäänyt jäljelle. Maailma rakentaa ja tuhoaa. Aino on itsetuhon symboli vanhassa kirjallisuudessamme. Nuoruus inhoaa vanhuutta. Aino ei suostu Väinämöiselle puolisoksi. Hän hukuttaa itsensä. Vanha ja uusi eivät yleensä kohtaa. Tavallisesti vanha väistyy - viisaampana. Niin teki lopulta Väinämöinenkin,  että elämän julma kiertokulku jatkuisi.  Nuoruus on ennen kuin itse arvaakaan, vanhuuden kynnyksellä. Kyllä - elämän kiertokulku on sitä, että elolliset syövät toisiaan. Sitä kutsutaan luonnon tasapainoksi.