Omakuva Viipurin linnan tornissa, 140x110 cm. Öljy.

Kuusikymmentä vuotta on kulunut talvisodan alkamisesta. Niin paljon aikaa siitä on. Ja niin vähän. Siinä ajassa  kuitenkin pieni maa ehtii nousta jaloilleen, kukoistaa ja vähetä olemattomiin. Kun voimat ehtyvät, halutaan sulautua johonkin suureen. Sitten ruvetaan kaipaamaan takaisin - sinne mitä ei enää ole. Linnan tornissa on helppo samaistua kadonneen ajan tähystäjään ja aavistaa, mitä kaikkea hän ajatteli ja  näki tältä paikalta. Oli odotettava ja valvottava. Väsytti eikä aika kulunut. Kuitenkin tiedosti olevansa hengissä, mikä onkin elossa olemisen tärkein puoli. Vaikka ei tuntisi yhteenkuuluvuutta kehenkään, tietää laisiansa olevan miljoonia. Miettii,voisiko tehdä jotakin sellaista, mitä muut eivät vielä ole tehneet? Sitten ajattelee: samantekevää vaikka voisikin - ei se kuitenkaan olisi tärkeää. Sillä vihollisen tuloa sitä odottaa ja pelkää!

Takaisin kotisivulleAlkuunEdellinenSeuraavaViimeiseen