|
Kuusikymmentä
vuotta on kulunut talvisodan alkamisesta. Niin paljon aikaa siitä on. Ja niin vähän.
Siinä ajassa kuitenkin pieni maa ehtii nousta jaloilleen, kukoistaa ja vähetä
olemattomiin. Kun voimat ehtyvät, halutaan sulautua johonkin suureen. Sitten ruvetaan
kaipaamaan takaisin - sinne mitä ei enää ole. Linnan tornissa on helppo samaistua
kadonneen ajan tähystäjään ja aavistaa, mitä kaikkea hän ajatteli ja näki
tältä paikalta. Oli odotettava ja valvottava. Väsytti eikä aika kulunut. Kuitenkin
tiedosti olevansa hengissä, mikä onkin elossa olemisen tärkein puoli. Vaikka ei tuntisi
yhteenkuuluvuutta kehenkään, tietää laisiansa olevan miljoonia. Miettii,voisiko tehdä
jotakin sellaista, mitä muut eivät vielä ole tehneet? Sitten ajattelee: samantekevää
vaikka voisikin - ei se kuitenkaan olisi tärkeää. Sillä vihollisen tuloa sitä odottaa
ja pelkää! |