Kuvassa nuoruuteni minä yrittää nähdä tulevaisuuteen. Sisäisyys ei ole muuttunut miksikään. Lähes puoli vuosisataa on välissä nykyisyyteen. Pitkä matka oli edessä. Tämäkö on sielun kuolemattomuutta? Ajoittain tunnen siirtyväni isääni, hänen elämäänsä ja isoisääni, jota en koskaan tavannut. Minusta tuntuu, että henki on sama, siinä ei ole muita ominaisuuksia kuin vain että se on, se tahtoo olla, elämäntahto!

Fyysinen olemuskin jotenkin muistuttaa entistä, mutta se ei ole olennaista. Ja sehän muuttuu, oppii jotakin, sopeutuu aikaansa ja kuluu loppuun. Siinä se on - jälleensyntyminen, elämä jatkuu samanlaisena sisimmältään. Eikö se ole lohdullista? Kuolema on välinäytös elämän jatkokertomuksessa. Sielu jatkaa olemassa-oloaan. Se vain on tekeepä ihminen mitä hyvänsä - tai on tekemättä.