Etusivu Aikojen alku 1600-luku 1700-luku 1800-luku 1900-luku Lue lisää
 Aikamatka Oulu   Oulusa koulusa
Kirkollinen elämä Oulussa
Oulusa koulusa
Urheilevat oululaiset
Oulun historian henkilöitä
Sanasto
Kirjallisuus
Kuvagalleriat
Tehtäviä koululaisille
 

 

 

 

Sisältö
Oulun koulun alku

Yksityiset koulut ja merikoulu
Kansakoulun alkuajat Oulussa
Koululaitoksen kehitys ja peruskouluun siirtyminen
Ammattikouluista korkeakouluihin

 

Oulun koulun alku

Kirkko oli perinteisesti huolehtinut kansan sivistämisestä ja katekismuksen oppimisesta Oulussakin. Kaupungin perustamisen jälkeen kirkon yhteyteen syntyi varsinainen koulu. Pohjanmaan rahvas anoi kuninkaalta koulun perustamista, ja jo vuonna 1609 Kaarle IX lupasi määrätä opettajalle palkan ja elatuksen, kunhan sopiva ja halukas henkilö toimeen löytyisi. Viimeistään vuonna 1612 kaupunkiin saatiinkin koulumestari, Simon Frosterus, joka toimeliaana rakennutti myös koulutalon. Ensimmäisen koulutalon paikkaa ei tiedetä varmuudella, mutta se saattoi olla jo alun perin nykyisen Franzénin talon paikalla, johon se on vanhimmissa kaupunkia esittävissä kartoissa sijoitettu.

Aluksi koulu oli vain lastenkoulu eli pedagogio. Siellä läheltä ja kaukaa tulleet pojat opettelivat sisälukua, kristinoppia, kirjoitusta ja laskentoa. Luku- ja kirjoitustaito olivat tarpeellisia esimerkiksi porvarisammatista haaveileville. Oppilaita oli jo alkuvuosina 70, kaikki samassa luokassa, mutta tasonsa mukaan ryhmiin jaettuina. Vuodesta 1640 alkaen luokkia ja opettajia oli kaksi. Oppilaat tulivat koko Pohjois-Suomen alueelta, ja jo 1670-luvulla heitä oli jo 160. Muun muassa suuri oppilasmäärä olikin yksi peruste sille, että koulu muutettiin 1682 triviaalikouluksi.

Triviaalikoulu oli yliopistoon valmistava, ja opetus oli suunniteltu sen mukaan. Varsinaisia luokkia ja opettajia oli neljä. Käytännöllisille elämänaloille, kuten käsityöläisiksi suunnanneille oppilaille oli lisäksi alkeellisempaa tietoa jakanut luokka-aste. Yliopistojen tieteellisiä opintoja varten koulussa opiskeltiin mm. kreikkaa, latinaa, historiaa ja logiikkaa. Kymmeniä nuoria miehiä lähtikin opiskelemaan Turun ja Uppsalan yliopistoihin, ja myös ulkomaille. Koulussa tehtiin työtä ahkerasti kukonlaulusta auringon laskuun. Klo 5 aamulla alkanut työpäivä kesti 8–9 tuntia. Lisäksi loma-ajat olivat nykyisiä huomattavasti lyhyempiä, kuukausi talvella ja kuukausi kesällä

Opettajien palkka oli hyvin pieni. Siihen tuli kuitenkin tuntuva lisä ns. teinirahoista, joita kullekin koululle määrätyt pitäjät ja kaupunki maksoivat. Osa teinirahoista oli tarkoitettu oppilaiden eli teinien avustukseksi. Niinpä varattomat koululaiset kiersivät neljä kertaa vuodessa pitäjissä keräämässä rahoja. Varsinaisten teinirahojen lisäksi koulupojat pyrkivät ansaitsemaan rahaa esittämällä kiertäessään pieniä kuvaelmia ja laulamalla. Tapa on nykyisten oululaisten hyvin tunteman Tiernapoika-näytelmän esikuva. Vaikka teinirahakierrokset kiellettiin jo 1780-luvulla, jatkui perinne monin paikoin epävirallisesti vielä 1800-luvullakin.

Sivun alkuun

 

Yksityiset koulut ja merikoulu

Triviaalikoulun opetuksen taso oli aika ajoin heikko. Niinpä erityisesti varakkaammat vanhemmat kustansivat lapsilleen yksityisopetuksen taatakseen yliopistoon vaadittavan ylioppilastutkinnon onnistumisen. Tasokasta yksityistä opetusta varten lapset lähetettiin usein myös Helsinkiin ja Tukholmaan. Näiden lähtijöiden joukossa oli myös tuleva koko kansan satusetä, Sakari Topelius, joka asui ja sai opetusta Helsingissä Johan Ludvig Runebergin kotona. Kauppiasluokalla oli tapana lähettää kauppahuoneen palvelukseen jääviä nuoria miehiä myös ulkomaisten liiketuttavien luokse harjoittelemaan liiketoimintaa ja kieliä. Samalla karttui myös kokemus vieraista kulttuureista. Kyse oli siis eräänlaisesta vaihto-oppilastoiminnasta. Säilyneet liikearkistot kertovatkin tiiviistä yhteyksistä ulkomaille ja kasvamisesta kansainvälisyyteen.

Oulussa oli 1800-luvun puolivälissä useita yksityistä opetusta antaneita pieniä kouluja, opettajia ja maistereita. Tyttöjä varten perustettiin ruotsalainen tyttökoulu 1858, ja suomalainen vastaava parikymmentä vuotta myöhemmin. Lisäksi oli mm. sunnuntaikouluja käsityöläisoppilaille, ja ilmeisesti palvelusväen iltakoulukin jonkin aikaa. 1860-luvulla perustettiin merikoulu ja kauppakoulu, jotka antoivat valmiuksia kansainväliseenkin toimintaan. 1883 saatiin lukkari- ja urkurikoulu, ja 1898 kuuromykkäkoulu. Vapaan sivistystyön puolesta alkoi vuonna 1907 huolehtia työväenopisto.

Oulussa toimi joitakin kymmeniä vuosia myös kaupunkilaisten lahjoitusvaroilla ylläpidetty pientenlastenkoulu, jonka tarkoituksena oli antaa opetusta köyhille lapsille. Puuhanaisina toimivat kaupungin rouvat, joiden tavoitteena oli ilmeisesti mm. pitää nuoriso kiireisenä ja estää ilkivalta. Yksinäiset naishenkilöt ja leskirouvat pitivät tienoilla useita pieniä ”mamsellien” kouluja, joista monet olivat nimenomaisesti tytöille tarkoitettuja. Tunnetuin näistä mamselleista oli Sara Wacklin. Monet pikkukouluista antoivat opetuksen suomenkielellä, kun taas esimerkiksi triviaalikoulun opetus tapahtui ruotsiksi.

Oulun merikoulu aloitti toimintansa 1864 Pokkitörmällä, nykyisen Oulun Lyseon lukion voimistelusalin paikalla. Koulussa oli kolme opintolinjaa: merikapteeni-, perämies- ja Itämeren kippari –linjat. Opetuskielenä olivat suomi ja ruotsi, joiden lisäksi opetettiin kielistä englantia ja venäjää. Merimiestaidon kannalta tärkeitä aineita olivat navigointi ja matematiikka. Kapteenilinjalla opetettiin myös anatomiaa ja lääkärintaitoja, sillä avomerellä ei muita lääkäreitä välttämättä ollut.

Vuoteen 1910 asti toimineesta merikoulusta ehti valmistua 200 merikapteenia, 95 perämiestä, 23 kauppalaivuria, 12 itämerenkipparia ja 16 aliperämiestä. Toiminta jatkui merikoulun lakkauttamisen jälkeen tavallisena merimieskouluna vuoteen 1921 saakka. Historiansa aikana Oulun merikoulu ehti saavuttaa tunnustusta myös maailmalla, sillä amerikkalainen merenkulkualan julkaisu omisti sille talvella 1910 kokonaisen sivun. Näkyvin muisto merikoulun olemassaolosta nykyisin on Linnansaaressa oleva tähtitorni, jossa koulun oppilaat opettelivat käytännössä havaintojen tekoa ja sekstantin käyttöä.

Sivun alkuun

 

Kansakoulun alkuajat Oulussa

Vuonna 1843 Oulun triviaalikoulu jaettiin ala- ja yläalkeiskouluksi. Ala-alkeiskoulu sai väistyä kansakoulun tieltä, ja yläalkeiskoulu oli pohjana Oulun oppikouluille. Syyskuun 1. päivänä 1874 astuivat Oulun kahden ensimmäisen kansakoulun oppilaat opintielle. Kajaanintullin kansakouluun ja Maneesin kartanon hollipirttiin Heinäpäähän tuli alussa yhteensä 190 oppilasta ja neljä opettajaa. Kaupungin kasvaessa perustettiin vielä kolme uutta koulua, ja lisäksi ruotsinkielisille lapsille oli oma kansakoulunsa. Näillä pärjättiinkin sitten monen vuosikymmenen ajan. Ruotsinkielisen koulun oppilasmäärä laski vähitellen, sillä ruotsi oli Oulussa vain säätyläisten ja varakkaan porvariston kieli. Ruotsinkielinen kunnallinen koulu lakkautettiin vuonna 1936.

Vain osa Oulun kaupungin kouluikäisistä lapsista osallistui kansakouluopetukseen. Vaikka lukukausimaksu oli vain markan, oli rahalle monessa perheessä muuta, tähdellisempää käyttöä. Rahalla sai nimittäin tuohon aikaan esimerkiksi yli kaksi kiloa lihaa torilta. Vapaaoppilaspaikkoja oli vain jonkin verran, eikä kaikkia halukkaita aluksi voitu ottaa kouluun tilanahtaudenkaan vuoksi. Koulurakennukset ja luokat olivat pieniä ja ahtaita oppilasmäärään nähden. Yhdessä luokassa saattoi olla jopa 50 oppilasta, ja usein koulua käytiinkin kahdessa vuorossa iltamyöhään saakka. Jykevät paripulpetit eivät juuri ottaneet huomioon lasten kokoeroja, ja oppikirjoja ja opetusvälineitä oli vähän.

Kansakoulu leimautui alkuvaiheessa erityisesti köyhille tarkoitetuksi kouluksi, joten hyvin harvat varakkaampien perheiden lapset kävivät opintielle sen kautta. Yksityisopetus oli yleistä aina 1900-luvun alkuvuosikymmenille asti. Yhä laajemmalla joukolla oli kuitenkin mahdollisuus tutustua maailman tapahtumiin valtiollisten, kansallisten ja kulttuurirajojen yli lukutaidon yleistyessä. Lukeminen olikin yhdessä laskennon ja kaunokirjoituksen kanssa tärkeimpiä kouluaineita. Lisäksi korostettiin käytännöllisten aineiden, käsityön ja veiston, merkitystä, kasvatettiinhan lapsia nimenomaan työhön. Lukuaineita olivat mm. uskonto, maantieto ja kirkkohistoria, ja vähitellen ymmärrettiin myös voimistelutuntien merkitys oppilaiden terveydelle. Järjestyksenpito koulussa oli yleensä tiukkaa ja ruumiillinen kuritus tavallista, kuten kotioloissakin tuohon aikaan.

Ravinto oli 1900-luvun alussa usein yksipuolista. Niinpä kansakoululaisten kunto ja terveys olivat usein huonot, vaikka poikkeuksiakin löytyi. Koululaisia hoitamaan ja kotivalistusta antamaan palkattiin koululääkäri, kouluhoitajatar ja hammaslääkäri, ja vähitellen lasten terveystilanne parani. Köyhimmille koululaisille järjestettiin 1910-luvulta alkaen ilmainen kouluruokailu. Ruokalistalle kuuluivat maitovelli, hernekeitto, puuro, kauravelli ja lihakeitto vielä sittenkin, kun ruoka tarjottiin kaikille oppilaille. Ruokalana toimi luokka, ja opettaja tai tehtävään määrätty oppilas jakoi ruuan maitotonkista.

Kansakoulun yhtenä tarkoituksena oli alusta saakka valmentaa oppilaita oppikouluopintoihin. Oppikouluun saattoi pyrkiä kansakoulun neljänneltä, viidenneltä tai kuudennelta luokalta. Oppikoulusta sai viiden vuoden kunniakkaan opiskelun jälkeen keskikoulutodistuksen, tai kahdeksan vuoden jälkeen ylioppilastodistuksen. Kun todettiin, että kuuden vuoden kansakoulun jälkeen nuoret tarvitsivat vielä lisäopetusta esimerkiksi käytännöllisissä taidoissa, perustettiin vähitellen 1900-luvun alussa jatkoluokkia ja lisäkursseja niille, jotka eivät suorittaneet oppikoulua.

Oulun kansakoululaitos oli ehtinyt vajaan 50 vuoden ikään, kun oppivelvollisuuslaki astui voimaan huhtikuussa 1921. Koulun kehitystä hidasti alussa mm. kielikiista varakkaan ruotsinkielisen vähemmistön ja suomenkielisten välillä. Koulun jälkeisessä jatkokoulutuksessa tytöt otettiin aluksi vanhakantaisessa kaupungissa poikia paremmin huomioon, sillä tyttöjen kodinhoitotaitojen kehittäminen katsottiin asiasta päätöksiä tehneessä yläluokassa tärkeäksi. Pojat saivat samat mahdollisuudet vasta juuri ennen oppivelvollisuuden voimaantuloa, kun säännöllisen jatko-opetuksen järjestäminen tuli pakolliseksi. Sittenkin pojilla oli erityisesti pula-aikana vain vähän kiinnostusta ja mahdollisuuksia lisäkoulutukseen.

Kaiken kaikkiaan Oulussa oltiin varsin edistyksellisiä koululaitoksen kehittämisessä. Kansakoulun johtokunta esitti jo vuonna 1905 kunnallista oppipakkoa Oulun kaupungissa. Kaupunki ryhtyi myös jo suhteellisen pian jakamaan ilmaisia koulutarvikkeita ja kirjoja vähävaraisille oppilaille. Etu koski kaikkia oppilaita jo huomattavasti ennen oppivelvollisuuskoulun tuloa. Edistyksellisiä oltiin myös siinä, että jo 1890-luvulla perustettiin ensimmäinen ”heikkolahjaisten ja pahatapaisten oppilasten luokka” Oulun kansakoulun yhteyteen. Tämä kokeilu tosin epäonnistui, sillä luokasta tuli pian ”pahatapaisten” oppilaiden hallitsema. Kukaan opettajista ei enää ollut halukas opettamaan luokkaa lisäpalkkiosta huolimatta, joten opetus lakkautettiin tarkoitustaan vastaamattomana.

Oulun kaupungin väestö otti kansakoulun vastaan erittäin innokkaasti. Työväestön ja muiden alempien sosiaaliluokkien halu kouluttaa lapsiaan oli niin suuri, että koulutiloista oli krooninen pula. Koulunkäynti olikin kaupungissa niin yleistä, ettei oppivelvollisuus sanottavasti lisännyt oppilasmäärää. Ongelmaksi muodostui lain määräämien tarkoituksenmukaisten opetustilojen ja oppilashuollon järjestäminen.

Sivun alkuun

 

Koululaitoksen kehitys ja peruskouluun siirtyminen

Oulu oli tärkeä koulukaupunki Pohjois-Suomessa. Monien oppikoulujen lisäksi kaupungissa oli useita ammattiin valmistavia oppilaitoksia. Esimerkiksi rautatien valmistumisen myötä kaupunkiin tulleen rautatievarikon henkilökunnalla oli teknistä asiantuntemusta, jonka ansiosta saatettiin perustaa tekninen koulu. Vuodesta 1896 lähtien lääninsairaalan yhteydessä toimi sairaanhoitajataroppilaskoulu. 1920-luvulla perustettu yleinen ammattilaiskoulu vahvisti mainetta koulukaupunkina, samoin kuin 1936 toimintansa aloittanut kauppaopisto.

Sota-aikana koulutoiminta oli vaikeaa. Useat koulurakennukset olivat sotilaskäytössä, ja esimerkiksi vastavalmistuneessa Keskuskansakoulussa oli saksalaisten sotilassairaala. Neljännes opettajista oli lisäksi maata puolustamassa. Jälleenrakennuskaudella Oulun asukasluku nousi erittäin voimakkaasti ja suuret ikäluokat astuivat opintielle 1950-luvun puolivälissä. Vuosina 1945–74 kansakoululaisten määrä kasvoikin 2 400:sta 9 000:een.

Sodan jälkeen nopeasti kasvanut oppilasmäärä tarvitsi lisää koulutiloja, ja 1950-luvulta lähtien Ouluun rakennettiin 17 uutta kansakoulurakennusta. Valtion ylläpitämien yliopistoon valmistaneiden yhteiskoulujen rajallisten resurssien vuoksi kaupunkiin perustettiin myös useita yksityisiä oppikouluja. Edelleen toimiva Svenska Privatskolan [linkki sanastoon] jatkoi ruotsinkielisen opetuksen perinteitä Oulussa, ja sen lisäksi toimintansa aloittivat yksityisinä kouluina mm. Tuiran, Karjasillan ja Toppilan keskikoulut. Kaikista keskikouluista tuli myöhemmin yliopistoon johtavia yhteiskouluja. Kun siirryttiin peruskouluun, jakautuivat yhteiskoulut peruskoulun yläasteiksi ja lukioiksi, ja yksityiskoulutusta sai Oulussa vain ruotsinkielellä. Muut yksityisinä kouluina aloittaneet koulut siirtyivät varoineen ja velkoineen kaupungin omistukseen.

1950-luvulta alkaen kehitettiin myös erityisopetusta ja oppilashuoltoa. Toimintansa aloittivat niin apukoulu kuin tarkkailuluokatkin. Pula-ajan rajoituksista huolimatta tehostuneen oppilashuollon ja rokotusten avulla saatiin kurkkumätä, lapsihalvaus ja tuberkuloosi lähes häviämään. Lisäksi Oulun koululaisille saatiin toimiva hammashuoltojärjestelmä. Lasten terveyden kannalta ilmainen kouluruoka oli tärkeä elintarvikepulan aikana. Vähitellen 1960-luvulle mennessä myös ruokailutilat ja aterioiden laatu paranivat.

Oppilasmäärän kasvu pysähtyi 1970-luvun alussa. Samalla vuosikymmenellä siirtyminen peruskoulujärjestelmään oli suuri muutos. Oulussa siirto tapahtui ensimmäisten kaupunkien joukossa 1.8.1974. Muutoksen seurauksena Oulussa oli 25 ala-astetta ja 12 yläastetta, joissa oli yhteensä noin 13 800 oppivelvollista. Ala-asteiden ongelmana oli aluksi tilanahtaus, mutta 1980-luvulla ongelmasta päästiin viimein eroon. Lukioita oli 12, ja 1990-luvulle tultaessa noin puolet peruskoulun päättäneistä nuorista jatkoi koulunkäyntiään lukiossa. Peruskoulun myötä koulujen opetussuunnitelmat ovat yhtenäistyneet ja esimerkiksi opiskeltavien kielten valikoima on kasvanut. Vaihtoehtoja Oulussa on kuitenkin edelleenkin. Vanhemmilla on ollut mahdollisuus valita esimerkiksi montessori- tai steinerpedagogiaa toteuttava opetus lapsilleen, jälkimmäinen yksityisenä.

Sivun alkuun

 

Ammattikouluista korkeakouluihin

Toisen maailmansodan jälkeen Oulussa oli seitsemän ammatillista oppilaitosta. Talouselämän kehitys ja yhteiskuntarakenteen muuttuminen loivat tarpeen entistä laajemmalle ja monipuolisemmalle ammattikoulutukselle. Sotakorvausteollisuus ja rintamamiesten sopeuttaminen rauhan ajan toimiin vaativat ammattikoulutuksen laajentamista ja kehittämistä. Oulusta kehittyikin Pohjois-Suomen ammatillisen koulutuksen keskus.

Kauppaopisto laajensi toimintaansa ja sen koulutusaika ja -valikoima laajeni. Vuonna 1957 aloitti toimintansa myös mm. kaupallista koulutusta antava Merikosken ammattioppilaitos. Teknisen alan koulutusta oli Oulussa saatu jo vuodesta 1894. Oulun teknillinen oppilaitos on vähitellen kasvanut, ja on näin nykyisin pohjoisen Suomen suurin insinöörikouluttaja.

Hoitoalan opetus on samoin kehittynyt ja laajentunut yli sata vuotta sitten lääninsairaalassa pidetyistä sairaanhoitajatarkursseista huomattavasti. 1930 toimintansa aloittanut sairaanhoitajatarkoulu on nykyisin monialainen terveydenhuoltoalan oppilaitos, samoin kuin jo vuonna 1896 perustettu Oulun diakoniaopisto. Molemmissa on nykyisin mahdollisuus suorittaa myös ammattikorkeakoulututkinto. Kaupungin erinäisistä erityisalojen oppilaitoksista vanhimpia edelleen toiminnassa olevia on myös Oulun käsi- ja taideteollisuusoppilaitos. Sen pohjana olleen naiskäsityökoulun perustivat kirkkoherran tyttäret Gustafa ja Mathilda Alcenius vuonna 1882.

Oulu korkeakoulukaupunkina sai alkunsa, kun presidentti Urho Kekkonen allekirjoitti lakiesityksen Oulun yliopistosta kesällä 1957. Asiaa ajamaan oli perustettu jo 1919 Oulun korkeakouluseura (myöh. Oulun yliopistoseura), mutta valtiolla ei tuolloin ollut varoja hankkeeseen. Vuonna 1950 Oulussa järjestettiin kesäyliopistokursseja opettajien jatkokoulutuksena, ja 1953 Ouluun sijoitettiin pääministeri Kekkosen hallituksen päätöksellä väliaikainen opettajakorkeakoulu. Päätöksen taustalla olivat mm. Pohjois-Suomen vaikea opettajapula ja Oulun kaupunginkirjaston korkea taso. Kolme vuotta myöhemmin opettajakorkeakoulu vakinaistettiin.

Oulun yliopiston perustamista ajettiin monella taholla koko Pohjois-Suomen voimin. Suurten yliopistojen piirissä hanketta vastustettiin jyrkästi, mutta poliittiset päättäjät opetusministeri Kerttu Saalastin ja presidentti Urho Kekkosen johdolla totesivat 1958 yliopiston perustamisen olevan ajankohtaista ja kiireellistä. Eduskunta hyväksyi lain yksimielisesti, ja toiminta alkoi jo seuraavana vuonna. Kahdessa tiedekunnassa, filosofisessa ja teknillisessä, aloitti ensimmäisenä syksynä vajaa 200 opiskelijaa. Lääketieteen opetus aloitettiin 1960, humanistisen alan taas 1965. Ensimmäinen Oulun yliopiston väitöstilaisuus oli jo vuonna 1961. Tohtoripromootio järjestettiin toukokuussa 1972, ja samassa yhteydessä Linnanmaaksi nimetyllä kampusalueella muurattiin juhlallisesti yliopiston peruskivi.

Lain mukaan Oulun yliopiston tehtävänä on ”edistää vapaata tutkimustyötä ja tieteellistä sivistystä, antaa ylintä teknillistä opetusta sekä suorittaa erityisesti Pohjois-Suomelle tärkeiden alojen tutkimusta”. Pohjoisuus onkin yksi yliopiston tutkimustyön painoalueista, ja kaikki kuusi tiedekuntaa ja 45 koulutusohjelmaa painottavat sitä omalla tavallaan. Oulun yliopistolle laissa määrätty tehtävä on ollut erityisen tärkeä pohjoisen alueen teollisuuden kehittymisen kannalta. Koulutetun työvoiman saaminen oli - ja on edelleen - elintärkeää myös koulutoimen ja terveydenhuollon palveluiden järjestämisen kannalta. Kaksi kolmasosaa valmistuneista sijoittuukin työhön Pohjois-Suomeen.

Oulun yliopiston perustaminen vaikutti myös kaupungin toimintaan. Akateemisten ihmisten aktiivisuus näkyi niin kunnallispolitiikan, kulttuurin kuin yhdistystoiminnankin aloilla. Lisäksi yliopisto on merkittävä työllistäjä. Sen eri toimipisteissä on yhteensä yli 3 000 työntekijää. Tuhannet opiskelijat näkyvät myös kaupunkikuvassa. Myös Oulun seudun ammattikorkeakoulu järjestää tätä nykyä korkean asteen koulutusta, ja tuo opiskelijoineen oman lisänsä kaupunkiin. Se tarjoaa koulutusta kulttuurialalla, luonnontieteiden alalla, luonnonvara- ja ympäristöalalla, sosiaali-, terveys- ja liikunta-alalla, tekniikan ja liikenteen alalla sekä yhteiskuntatieteiden, liiketalouden ja hallinnon alalla. Opiskelijoita ammattikorkeakoulussa on noin 7 300 ja opettajia 650.

Oulu on siis merkittävä koulukaupunki. Triviaalikouluun tultiin aikanaan varsin pitkienkin matkojen takaa, sillä muualla Pohjois-Suomessa ei saman tason koulutusta ollut tarjolla. Myöhemmin monet valtakunnallisestikin ajateltuna merkittävät suomalaiset ovat kuluttaneet oululaisten opinahjojen penkkejä. Etunenässä heistä ovat tunnetusti kolme tasavallan presidentiksi valittua Oulun lyseon kasvattia, Ståhlberg, Kallio ja Ahtisaari. Kirjailijoista samaa lyseota ovat käyneet Hellaakoski, Kianto, Koskenniemi, Leino, Siljo ja Vilkuna, ja säveltäjistä Madetoja. Nykyisin yliopisto, ammattikorkeakoulu ja lukuisat muut oppilaitokset kouluttavat suuren osan Pohjois-Suomen tarvitsemasta koulutetusta työvoimasta. Kukapa siis tietää, kuka tämän päivän Oulun koululaisista ja opiskelijoista nousee vielä maailmanmaineeseen!

  Sivun alkuun