- - etenkin kun ajattelee sitä silmät tiukasti
kiinni. Vielä horisontista katsoen se on ihan valkoinen kuin
äitimuorin pesemä paita. Ei näy katujen kura eikä ihmisten hylkivä
ilme - - Kirkkokin on sennäköinen kuin siellä olisi ainainen palvelu
menossa, se on juhlava kaukaa katsoen. Mutta sitten huomaa että sama
kirkko se on kuin ennenkin ja kaikki pienenee kummasti ja sitten onkin
täällä veneen alla muki kourassa ja kaikki alkaa taas saada samaa
hohtoa kuin kaukaa nähtynä.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat kevään ja syksyn välille: keväällä Hesseli saapuu meriltä,
syksyllä hän ottaa pestin uuteen laivaan. Väliin mahtuu kuvauksia niin Kiikelin rannan laitapuolen kulkijoista
kuin Aukustan puustellista, joka muistuttaa epäilyttävästi bordellia.
Hengessä ja ruumiissa
Hyvä ja paha, pieni ja suuri, elämä ja kuolema ovat nurjalla puolella toisiaan liki;
usein ne nivotaan huumorilla yhteen. Selvimmin tämä näkyy maallikkosaarnaaja Tiukumäessä, joka lohduttaa
itseään väkevillä rohdoilla ja lupaa seurakuntansa naisjäsenille vapautuksen niin
henkisistä kuin ruumiillisista kiusauksista.
Uskonto tarjoaa rekvisiitan halujen ja viettien kaikinpuoliseen
tyydyttämiselle, ja Tiukumäen mukaan syntiä onkin helpompi kestää pieni annos kerrallaan
ja usein. Oppeineen ja hurmoshenkisine seuroineen Tiukumäki muistuttaa Timo K. Mukan palavahenkisiä saarnaajia tai
Paavo Rintalan romaanissa
Rikas ja köyhä (1955) saarnaavaa Jalmari Isopaasia,
jos kohta Hällin kuvaus on selkeämmin parodinen. Hahmot ovat kuitenkin vankasti samaa juurta, lestadiolaisesta
herätysliikkeestä noussutta tarinaperinnettä.
Kotonaan Tiukumäki on ankara, kylmyydessään julma kasvattaja. Poika Arttu Tiukumäki pakenee
karua ja rakkaudetonta kotiaan veden maailmaan. Merikoski personifioituu haltijoiden ja keijujen asuttamaksi
satumaailmaksi, joka ottaa ja antaa omien lakiensa mukaan:
Kun hän tunnusteli vettä koko koski muuttui eläväksi, aivankuin sen eri kohdilla olisi ollut oma haltijansa
jonka kanssa saattoi tehdä tuttavuutta. Niskan vedenimussa oli jotain salakavalaa ja pimeää, aivankuin siellä
olisi ollut alinomaa joku vaanimassa, ja juuri koskenniskassa veteen horjahtaneet parhaiten hukkuivatkin.
Tämä Niskan katala haltija oli Vesipojalle oudompi, mutta sitä paremmin hän tunsi
Pauhuäijän eikä ollut vieras alavirran vanha laajasylinen akkahaltijakaan, joka keräsi kaiken ryöppyävän syliinsä
sitä mukaa kuin sitä tuli alas koskesta. Myös hukkuneiden ruumiit tämä alajuoksun haltija käsitti
ja antoi niiden ajautua aina samaan paikkaan.
Joki on puiden ja lintujen ohella Hällin keskeisintä luontosymboliikkaa, joka yhtäältä
kuvastaa ihmisen mielen kerrostumia, toisaalta suhteuttaa tämän luonnon ikiaikaiseen kiertokulkuun. |
