Romaanissa Lassinkallio (1959) palataan 1930-luvulle, jolloin Merikoski oli vielä vapaa ja elämä Oulussa muutoinkin maaseutumaista. Teoksen nimi viittaa Merikosken hurjimman virtauksen kohdalla olevaan kallioon, jonka päälle myöhemmin rakennettiin voimalaitoksen patosilta. Se työntyi kauas koskeen ja muodosti eräänlaisen maisemallisen keskipisteen.

1930-luvun Oulussa on vielä kansalaissodan jälkikaikuja, puhutaan lahtareista ja punikeista, ja lapset rallattavat ”Tap-tapa-tappaa/ lahtari tappaa/ punikin pieniä poikia”. Pinnan alla kytevä fasismi näkyy koulupoikien mustina paitoina, aseina ja kyydityksinä. 

Työläiskodin poika Juha Mänty joutuu lukiossa suojeluskuntalaisten vainon kohteeksi, ja hänen kommunistisetänsä Arttu puhuu työväen tukalasta asemasta. Hälli ei kuitenkaan nosta esille yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja: Lassinkallion tunnelmaa värittää hänelle ominainen vakaa ja myönteinen maailmankuva, joka symbolitasollakin kirkastuu kuoleman kuvista toivontäyteiseksi tulevaisuudeksi. Kaikella on paikkansa ja tehtävänsä, vähäisinkään ihmissielu ei ole tarpeeton.

Lassinkallion rakenne on novellimainen, kukin luku kuvaa välähdyksittäin koskenrannan eri ihmisten elämää. Romaanista muodostuu henkilökuvien sarja, joita yhdistää yhteinen ympäristö. Lassinkallion poikien tiernapoikanäytelmä laajenee kuvaamaan yhteisön sosiaalista hierarkiaa: hallitsijoita, käskyläisiä, alistujia ja syjästäkatsojia.

Koskenrantalaisten koko elämä keskittyy Merikosken ympärille: sen rannalla pestään pyykit, kalastetaan, uidaan tai istuskellaan muuten vain. Todellisuuden moninaisuus, arki ja ikiaikaiset kohtalonmerkit näyttäytyvät sen partaalla rinta rinnan. Kun sillan alla asuvalle profeetalle syntyy lapsi, saa maisema suorastaan raamatullista hohdetta, vaikka seimi ja oljet puuttuvat. Neitsyt Marian sijalla on kuoppasilmäinen vaimo, ja enkeli Gabrielin ilosanoma tulee hieroja Korhoskan suusta. Kristillinen ydinsanoma säilyy muuttumattomana, vain miljöö vaihtuu Nasaretista Ouluun:

Synnyttäjä oli nyt aivan hiljaa; poltot olivat hellittäneet. Himmeä valo lankesi hänen voipuneille kuoppasilmäisille kasvoilleen. Korhoska pesi ja kapaloi lapsen ja laski sen hänen rinnalleen.

     Siinä, hän sanoi hiljaa. Ja katsellen ympärilleen hän jatkoi: - Voi voi, kylläpä on köyhää … ei edes seimeä eikä olkia.

     Kaikki tämä tuntui hänestä merkillisen tutulta; hämärässä häämöttävät siltalankut, puron solina, yön tuoksut, äiti ja lapsi – jokin mielikuva ponnisteleiksen hänen tajuntaansa, mutta ei tullut silti tietoiseksi. Jotenkin Korhoskasta vain kaikki oli kohdallaan; kumma hyvänolon tunne valtasi hänen mielensä.

     - Vahtikaa nyt sitä ja siirtäkää saunaan kun se arvelee jaksavansa, hän sanoi armeijalaisille. Hän nousi ja meni pimeiden pensaiden sekaan ja huusi: - Profeetta, profeettaaa! Minä ilmoitan sinulle hyvän sanoman, sinulle on syntynyt poika!

     Kun koskenrantalaiset kuulivat syntymästä, he ihmettelivät. Koskenrannan vaimot tulivat lasta katsomaan ja toivat lahjoja tullessaan. Juuri tämä lapsi oli heistä merkityksellisempi ja tärkeämpi kuin kukaan muu; kun sen äiti ja isä eivät olleet mitään, niin se oli vain Lapsi.

Lisätietoja teoksesta
Teoksen saatavuustiedot

Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto 2004