Maalaan työhuoneeni kuluneen sohvan siniseksi. Nautin siitä, että tulee kaunista, on hiljaista, toimistossa ei ole ketään. Edellisessä työpaikassanikin rakastin aikoinaan hiljaisia iltoja, jolloin olin työssä tyhjässä talossa, katsoin ulos ikkunasta, kävelin tyhjillä käytävillä, ahmin hiljaisuutta päivien jatkuvien uusien ihmisten tapaamisten ja puhumisen vastapainoksi. Mietin, montakohan nuorta tyttöä ja poikaa on tässä huoneessa vuosien mittaan istunut mieltään purkamassa ja mitä hyötyä siitä on ollut? Onko minun puheeni tässä huoneessa ollut kirjoittamiani lauseita hyödyllisempää, elähdyttävämpää, merkityksellisempää vai toisin päin? Olen sama ihminen molemmissa töissäni, pohdiskelen, pesen maalipensselin ja päädyn taas kerran siihen, että minä kerta kaikkiaan tarvitsen sekä eläviä ihmisiä että hiljaista paperia.
Mirjami Hietala: Korkeat huoneet, 107
