|
Sarjan aloitus Kaihoja kukkuvat käet (1983) kuvaa karjalaiskylän elämää 30-luvun
Kannaksella sekä vaikeaa evakkotietä ja ahtautumista vieraiden nurkkiin eri puolille Suomea.
Samana vuonna aihepiiristä ilmestyi kolme muutakin naiskirjailijan teosta: Laila Hietamiehen
Vierailla poluilla, oudoilla ovilla, Eeva Kilven Elämän evakkona sekä Iris Kähärin
Asuu yksin. Kaipaisen evakkoromaanin nimi viittaa V. A. Koskenniemen kaihoisaan runoon
"Siel´on kauan jo kukkineet omenapuut".
Kaipaisen evakkoromaanissa limittyy kaksi näköpistettä: toinen on tapahtumista jälkikäteen kokonaiskuvaa rakentava aikuiskertoja, toinen niitä ymmärtämätön lapsi, jonka perusturvallisuus järkkyy sodassa. Ratkaisu kuvaa karjalaissyntyisen kirjailijan suhdetta sota-aikaan. Hän oli talvisodan syttyessä kuusivuotias ja ryhtyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin kirjoittamaan kipeitä evakkomuistojaan auki. Herätteenä olivat psykoanalyytikko Pirkko Siltalan kirjailijahaastattelut 70- ja 80-luvun taitteessa. 
Anu Kaipainen vanhempiensa seurassa lapsuudenkodissa
Karjalassa,
Muolaan Perkjärvellä.
Kuva otettu ennen talvisotaa.
Taustalla kotiteollisuuskoulu, jossa
isä toimi johtajana.
Kuvatun kyläyhteisön henkinen keskus on opettaja Juuso Karttunen, teosofinen kansankynttilä, jonka perheeseen kuuluvat unistaan ennustava Aino-vaimo ja herkkä tytär, Heleena Leena. Perhekuvion omaelämäkerrallinen pohja paistaa
läpi vahvana. Todellisuusesikuvina ovat olleet
kirjailijan omat vanhemmat, ja Heleena Leena on hänen lapsiminänsä.
Kirjailija kommentoi romaaniaan
Kirjan avaus keskittyy opettajaperheeseen, etenkin isän ja tyttären läheiseen suhteeseen, mutta vähitellen piirtyy palvelusväen välityksellä läpileikkaus
koko karjalaiskylästä: köyhästä Mäkeläiskän perheestä, Riikosen vöyreistä talollisista, venakko Klaudia Ushanoffin suvusta ja vanhasta ajurista, Rampa-Juskasta. Romaanin edetessä paneudutaan eri perheiden kohtaloihin sodan jaloissa, ja kerronta hajoaa moneen suuntaan kuten koko karjalainen heimo.
Talvisodan jälkeisessä rauhassa Karjalan kannas menetetään. Lyhyeksi luultu evakkomatka venähtää elämänmittaiseksi; siitä tulee henkistä evakkoutta. Uusiin oloihin kuitenkin sopeudutaan karjalaisella sitkeydellä. Vanha kotiseutu elää unissa ja
haikeissa lauluissa. Se taantuu mielikuviksi kulta-ajasta, jolloin elämä oli vielä ehjää ja hyvää. Evakkojen Karjala-muistoissa kertautuvat valkoiset pitsihuvilat, omenapuutarhat ja kaihoisasti kukkuvat käet.
|
