|
Kaipaisen myöhäistuotantoa 2000-luvulla luonnehtii yhä avoimemmaksi käyvä omaelämäkerrallisuus, taiteilija- ja luovuusproblematiikka sekä teosten itseensäviittaavuus, metafiktio. Omaelämäkerrallisuus leimaa romaaneja
Granaattiomena (2002) ja Vihreiksi poltetut puut (2007).
Kaarinan veriballadissa (2004) puolestaan korostuu metafiktiivisyys: teos muistuttaa väsymättä sepitteellisyydestään ja pohtii omaa rakentumistaan.
Kaarinan veriballadi sijoittuu kuningatar Kristiinan aikaan (1632–1654), mutta myös nykytaso on kerronnassa mukana. Sitä edustavat viittaukset ajankohtaisiin mediailmiöihin. Osansa saavat niin sensaatiohakuinen paljastusviihde kuin julkiselle häpäisylle perustuvat ohjelmaformaatit, jotka rinnastuvat keskiajan noitavainoihin ja julkisiin teloituksiin. Kaipainen satirisoi aikamme julmaa mediatodellisuutta, jonka sisältöä ovat poliitikkojen salarakkaat sekä
Idols- ja Big Brother -sarjojen nöyryytettävät tavikset. Satiiri osuu tietysti myös meihin, jotka tällaista viihdettä kulutamme. ”Postmoderni metafiktiivinen balladi”
Metafiktiivisyys tuodaan esiin heti romaanin alussa, kun eräänlainen apukertoja, kiertelevä puusepänkisälli, pohdiskelee mitä kaikkea kunnon balladiin tarvitaan. Hän on romaanin sisäisessä maailmassa sepitettävän balladin tekijä. Vaihtoehtoisesti puhujan voi tulkita teoksen varsinaiseksi, hallitsevaksi kertojaksi, joka puhuttelee apukertojaansa, Kisälliä. Näiden kahden kertojan raja hämärtyy ajoittain niin, ettei lukija pysty päättelemään kumpi on äänessä:
Vyötän kupeeni toimeen, Kisälli. Olkoon lähtökohtiani rakkaus, elämä ja kuolema.
Lue lisää
Tarinallisuudesta muistutteleva väliintuleva kertoja esiintyy Kaipaisen tuotannossa usein, mutta
Kaarinan veriballadi toteuttaa metafiktiivisyyttä aiempaa johdonmukaisemmin. Se on ”postmoderni metafiktiivinen balladi”, kuten Elina Saikkonen kiteyttää. Toisaalta teosta voi lukea myös postmodernin metafiktion parodiana, jolloin parodian kärki kohdistuu juuri tälle muodikkaalle genrelle ominaiseen, toisinaan itsetarkoitukselliselta vaikuttavaan aikatasoilla ja kertojaratkaisuilla kikkailuun sekä tekstien loputtomaan lainailuun ja kierrätykseen.
Tarinan kierrätys ja maksimointi
Ja miten monta kertaa tämä ylen makea keitos oli jo kerrottu ja miten monessa paremmassa tarinassa?” Kisälli päivittelee tekeillä olevaa balladiaan. Kansan suussa kulkenut tarina syyttömästi mestatusta Kaarinasta tunnetaankin useina toisintoina. Niiden ytimessä ovat rakkaus ja kuolema.
Balladien Kaarina on kaunis neito, joka teloitetaan noitana epäsäätyisen rakkauden vuoksi. Ennen kuolemaansa hän ennustaa mestauksessa käytetyn paaden valuvan verta tuomiopäivään asti. Paasi muurataan paikallisen kirkon seinään, ja koska se alkaa tihkua ruskeaa nestettä, se ristitään Kaarinan verikiveksi.
Kaarinan traaginen kohtalo on innoittanut myös runoilijoita, kuten Oskar Uotilaa, Karl Robert Malmströmiä ja Valter Juvaa. Vielä 1970-luvulla aiheeseen tarttui Tulipunaruusut-yhtye kappaleessaan ”Kangasalan kaunis Kaarina” sekä Lauri Holopainen samannimisessä näytelmässään.
Myös Kaipaista tarina on selvästikin askarruttanut pitkään. Se
esiintyy aihiona hänen romaanissaan
Surupukuinen nainen (1973). Sittemmin hän kirjoitti myös näytelmän
Kangasalan kaunis Kaarina (2001), joka pohjusti tulevaa romaania.
Kaipaisen Kaarinan veriballadin liitteenä on romaanin pohjateksti, ”Kaarinan veri-balladi”, jonka kirjailija on kursinut kokoon aiheen eri versioista. Se on siis muunnelmien pohjalta tehty uusi muunnelma, joka viittaa kaikkiin lähteisiinsä:
Tuo Kaarina Kuussalon kukkainen, / niin kertoi mummoni kerta, /
oli immyt tuuheatukkainen. / Taru uhkuvi sydänverta.
Lue lisää
Kaipainen ei kuitenkaan tyydy pelkästään balladin laajentamiseen romaaniksi, vaan kirjailijan vapaudella poimii mukaan piirteitä paitsi ”Kaarinan veri” -aiheisen balladin toisinnoista myös muista balladeista. Näin hän maksimoi tarinan mahdollisuudet, ja romaanissa kerrottu rinnastuu lopulta koko balladiperinteeseen.
Henkilöt tarinansa vankeina
Kaarinan veriballadi tutkii romaanin keinoin balladin genren rajoja ja ehtoja. Toistamalla lajin konventioita ne tehdään tiettäviksi, jotta niitä voidaan rikkoa, muunnella ja venyttää. Näin asetetaan kysymys ihmisen, ennen kaikkea naisen, mahdollisuuksista muovata valinnoillaan oman elämänsä tarinaa, jota roolit ja perinteet pyrkivät rajaamaan tietynlaiseksi. Tämä on Kaipaisen koko tuotannon keskeisiä kysymyksiä.
Kirjan henkilöt kamppailevat niitä stereotyyppisiä rooleja vastaan, joihin balladimuoto ja sen ilmentämä keskiaikainen maailmankuva heidät pakottaa. Tosin balladin perinteinen ratkaisu, traaginen kuolema, syrjäyttää Kaipaisenkin romaanissa vaihtoehtoisen tarinan mahdollisuudet.
Henkilöt jäävät ikään kuin balladin vangeiksi – aivan kuten Kaarinan mestaukseen käytetty verikivi muurataan kirkon seinään. Balladinsa vangiksi jää myös kertoja, joka Kisällin hahmossa on osa fiktiotaan mutta samalla paradoksaalisesti tuon fiktion tekijä.
Kuitenkin toisin kertomisen mahdollisuus, tarinan varjo, jää kummittelemaan ja vaatii tulla uudelleen kerrotuksi. Viatonta verta tihkuva Kaarinan verikivi muistuttaa tästä.
|
