|
Vihreiksi poltetut puut avaa osaltaan sodan pitkään vaiettua
tunneperintöä – sitä miltä sota tuntui lasten, naisten ja
kotirintaman näkökulmasta. Omaelämäkertaa fiktioon sekoittavalla
evakkoromaanillaan Kaipainen osallistuu siihen keskusteluun, jota
viime vuosina on käyty suomalaisten lasten sotakokemuksista.
Lue lisää
Sodassa koettua: Haavoitettu lapsuus.
Toim. Sari Näre ym. Weilin+Göös 2007. Kaipaisen evakkotarinassa vuorottelevat kahden minäkertojan äänet, jotka saattavat vaihtua kesken lauseenkin. Toinen äänistä on hämmentyneen lapsen, pikku-Annun, joka ei vielä osaa kielellistää kaikkea kokemaansa, vaan säilöö käsittämättömät asiat tunnemuistiinsa. Toinen näkökulma kuuluu ymmärtävämmälle aikuiskertojalle, kirjailija-Anulle, joka purkaa sanoiksi lapsiminänsä tunnemuistoja.
Aikuiskertoja myös kyseenalaistaa
muistettua: Tapahtuiko kaikki sittenkään aivan näin? Missä
määrin hän muovaa itselleen tarvitsemaansa menneisyyttä?
Suoritin elämäni,
niin kuin nykyään sanotaan, onnellisesti. Minulla oli harmoninen
lapsuus: viisas ja luova isä sekä tunteikas, musikaalinen, hieman
erikoinen äiti. Vai olenko kuvitellut heidät sellaisiksi? Tai Anu
Kaipainen on kuvitellut! Ja itsensä miksi on kehdannut! Lapsuus on oma
käsitys, mutta kertoessa fiktio. Valokuvat valehtelevat minkä ehtivät.
Kirjoitan Annun muistista.
”Olenko kirjoittanut autofiktion?”
Vihreiksi poltetut puut on niin sanottu
autofiktio, joka problematisoi eletyn elämän ja sepitteen suhteen
sen sijaan, että yrittäisi häivyttää sen ja kertoa ”totuuden”
tekijästään. Teoksen minäkertoja muistuttelee tästä toistuvasti:
”Olen sen verran kirjoittanut näistä muistoista, että en itsekään
erota mikä on totta.”
Lue sitaatti Taustalla vaikuttaa selvästikin Kaipaisen tietoisuus autofiktion genrestä, joka nousi 2000-luvulla näkyvästi suomalaiseen kirjalliseen keskusteluun. Vuosituhannen vaihteessa siksi moni suomalaiskirjailija leikitteli autofiktioilla, että voidaan puhua eräänlaisesta tekijäpoliittisesta suuntauksesta. Esimerkiksi Pirkko Saisio, Pentti Holappa ja Kari Hotakainen hämärsivät autofiktioissaan tietoisesti kirjailijan, kertojan ja päähenkilön rajoja. Elämäkerrallinen tila
Kerronnan osaksi on upotettu lihavoituja
katkelmia kirjailijan muista teoksista. Nämä sitaatit liittyvät
tunnemuistoihin, ”aihioihin”, jotka ovat sitten siirtyneet
tuotantoon ja muuttuneet fiktioksi. Kertoja vertaa aihioita kyteviin
kekäleisiin, joita muistelija-kirjailija yrittää puhaltaa palamaan.
Hän haluaa kirjoittamalla ”polttaa eläväksi sodan runteleman
metsän”.
Lue sitaatti Näin Kaipaisen viimeinen romaani asettuu intertekstuaaliseen suhteeseen
hänen koko siihenastisen tuotantonsa kanssa, kommentoi sitä ja rakentaa omaelämä-
kerrallisia kytkentöjä aikaisempiin teoksiin. Kirjailija on haalinut tekstin sirpaleita eri
teoksistaan ja saattaa ne dialogiin eräänlaisessa laajennetussa omaelämäkerral-
lisessa tilassa.
Vihreiksi poltetuissa puissa autofiktiolle ominainen rajankäynti elämän ja fiktion välillä laajenee kirjailijan oman tuotannon sisällä käytäväksi suureksi dialogiksi.
Tässä rajankäynnissä toden ja fiktion rajat hämärtyvät. Kirjailijan elämäkerta on lopulta hänen tuotannossaan. Luovuus ja elämä saa symbolikseen jatkuvan minän uudelleen kirjoittamisen, eikä pysähtyä voi, koska valmiiksi tuleminen vertautuu kuolemaan. Minäkertojan sanoin: ”Olenko kirjoittanut autofiktion? Olen ja en, enkä nyt ikään kuin uskalla lopettaa.”
|
