Koskenniemi tunsi hyvin aforistiikan teoreettiset vaatimukset ja perinteen. Hän tarkasteli lajin historiaa ja olemusta artikkelissaan ”Vähän aforismin käsitteestä” (1952). Hänen mukaansa aforismi edellytti mielikuvitusta, assosiointikykyä, kielen keinojen hallintaa ja varmaa tyylitajua. Koskenniemi varoitti lajia vaanivista itsestäänselvyyksien ja ajatuksen hämäryyden vaaroista, mutta meni joskus itsekin ansaan. Nykylukijaa hymyilyttää itsejohdetuilla vierasperäisillä sanoilla keikarointi, esimerkiksi: Maan tähti: Jumalan pieni oublietti maailmankaikkeuden tähtimyriaadien keskellä.

Suomalaista aforistiikkaa tutkineen Markku Envallin mukaan subjektiivisen näkemyksen terävyys, selkeys ja ytimekkyys ovat ominaista Koskenniemen parhaille mietelmille. Sekä Koskenniemi että Envall jakavat käsityksen aforismin sukulaisuudesta runoudelle ja filosofialle. Koskenniemen aforistiikka kertaa ja kehittelee antiikin kirjallisuutta, uuden ajan kirjailijoista häntä lähinnä ovat La Rochefoucauld, Goethe ja Nietzsche. Keskeisiä aiheita ovat minuuden problematiikka, inhimilliset heikkoudet, ihmisen ikäkaudet, taide, luonto ja uskonto. Kaunokirjalliset tai todelliseen ihmiseen liittyvät mietelmät eivät myöskään ole harvinaisia. Ajattomimmat ja mieleenpainuvimmat aforismit rakentuvat yhdelle tai kahdelle lauseelle. 

Koskenniemen perinteistä elämänviisautta edustava aforistiikka joutui 1950-luvun lopulla Nenän (= Pentti Saarikosken) terävän pilkan kohteeksi:

Pekka Tarkan jyrkän arvion mukaan ”Nenän aforismiparodia murhasi yhdellä iskulla Koskenniemen ja koko hänen perinteensä.” Envallin mielestä Koskenniemen aforistiikka ”ei ole vielä sanonut viimeistä sanaa”. Viimeksi Koskenniemen mietelmiä on julkaistu teoksessa Aforismin vuosisata: lauseita ja ajatuksia 54 suomalaiselta aforistikolta (1997).