Tuotanto

Lyriikka

Antiikki

V. A. Koskenniemi teki ensimmäisen, Italiaan suuntautuneen Euroopan-matkansa vuonna 1909. Roomalaisajan muistomerkkien äärellä hän tunsi kokevansa elävää yhteyttä menneisyyteen ja sai vahvistusta jo nuorena omaksumalleen näkemykselle antiikista eurooppalaisen kulttuurin perustana. Tutustuminen Emil Zilliacuksen julkaisemaan väitöskirjaan Den nyare franska poesin och antiken yhdisti Koskenniemen kiinnostuksen antiikkiin ja ranskalaiseen 1800-luvun runouteen. Muinaisen Kreikan ja Rooman tuntemus pohjusti myös runoilijan taidehistorian opintoja ja harrastusta.

Koskenniemen lyriikassa antiikin mytologian aihepiiri ei merkitse vain pakoa todellisuudesta, vaan henkilökohtaisesti tärkeän suodattumista historian ja mytologian lävitse. Rafael Koskimiehen mukaan runoilija löysi antiikista elämäntunnon, jonka viileä ja samalla intohimoinen luonne vastasi hänen omaa yksilöllistä tarvettaan. Hellas-unelmaan liittyi toki eskapistinen säie: kaoottisen nykyhetken keskellä uneksija-Koskenniemi löysi eheyden ja kauneuden menneisyydestä. Hän ei kuitenkaan tyytynyt antiikin maailman ja elämänkuvan objektivointiin. Koskenniemelle antiikki oli olemassa olevaa ja omassa ajassa vaikuttavaa. Hän poimi antiikista motiiveja, jotka liittyvät olemassaolon universaaleihin kysymyksiin ja muokkasi niitä persoonallisella tavalla. ”Etruskilainen vaasi” (Elegioja) on hieno esimerkki:

Mies teki minut kerran armaalleen
ja piirsi kolme sanaa kylkeheni.
Pois menivät, ja uneen ikuiseen
myös koko heidän kansansakin meni.

Ken arvoitukseni nyt lukeekaan?
Uus, outo kieli ympärilläin helää.
Käy sydämet ja suvut kuolemaan
ja yksin mykkä kauneus saa elää.

Runossa kiteytyvät ajan ja ajattomuuden, katoavaisuuden, kuoleman ja kauneuden kysymykset, jotka ovat Koskenniemen lyriikan ydintä. Niitä hän pohtii hienosti myös Sydän ja kuolema -kokoelman epitafeissa l. hautarunoissa. ”Filosofin hauta” on kuin synteesi runoilijan elämännäkemyksestä:

Täällä mun luuni on, maantien laidassa, aloen alla,
     Tänne mun kuopannut on rakas vaimoni mun,
Rientäen luotani ensimmäisen kulkijan kaulaan.
    Vuossadat nukkuessain tien yli on tomunneet,
Kulkenut on rikas, köyhä ja kulkenut viisas ja narri,
    onnellistapa ei kulkenut ainuttakaan.
Kulkija, ken nyt juur´ ohi käyt, voit laskea sauvas,
   Jäädä mun vierellein hetkeäs vuottamahan.
Ei edessäs sitä oo, mitä etsit, ei takanaskaan:
  Maantie on edessäs, maantie on takanas.

Koskenniemi kuvaa elämää haudan takaa hienoisella ironialla. Kuolema on olotila, jonka ohut harso erottaa elämästä. Sen takaa voi tyynesti – vaikkakin kaipausta tuntien - tarkkailla maailmaa. Yksilöllä ei ole paljon merkitystä sukupolvien saatossa, ja jokaisella ihmisellä on loppujen lopuksi sama kohtalo: kuolema, unohdus. Totuuden etsiminen ja onneen pyrkiminen voi olla turhaa, mutta elämän ainutkertaisuudesta kannattaa silti nauttia. Ajatus elämän lyhyydestä on oudon lohdullinen ”Onnellisen haudassa”:

Synnyin maailmaan minä vuokkojen kukkimisaikaan,  
orvokit valmihit ei, kun mun jo kuolema vei.

Kauneus, rakkaus ja kuolema yhdistyvät ”Endymionissa” (Elegioja), jonka myyttisenä pohjana on tarina kauniista nuorukaisesta ja häneen rakastuneesta kuun jumalattaresta. Endymion sai ikuisen nuoruuden ja rakkauden, kun palvova Luna vaivutti hänet päättymättömään uneen:

- -
Vain Panin huilu jostain kalliolta,
vain hunajainen tuoksu Hymettolta
ne sekaantuvat sinun unehes,

kun ikinuoruuttasi ikävöiden
käy Luna luokses kesken kuumain öiden
ja suudelmansa sataa huulilles.

Pekka Mattila korostaa tulkinnassaan runon eroottista teemaa: rakkaus ja uni ovat lähellä toisiaan ja samalla kaukana arkitodellisuudesta.

Koskenniemen lyriikassa muutoin harvinainen leikillisyys hehkuu muutamissa antiikkiaiheisissa lemmenrunoissa, esimerkiksi ”Runokirjeessä rakastuneelle Gallukselle” (Sydän ja kuolema):

Oi varo itseäs, Gallus, ylpeä, vallaton, poika!
   Nymfien lehtoa päin yöllä sun kulkevan näin.
Ennen kuin sinä arvaatkaan, sinä vankina huokaat,
  kahlehet ruusuiset on sinun rantehissas,
on lujemmat kuin jos olis Zeus sinut kytkenyt raudoin
  Kaukason kalliohon. Onneton, riisuos pois
miehen-toogas ja orjaltas sinä viittasi lainaa!

Miehinen uho näyttäytyy hieman koomisena rakkausrunossa ”Klythia” (Sydän ja kuolema):

- -
Oi Klythia, kussa sun jalkas käy?
Yhä viel´ ei huntusi hulmua näy!

Oi Klythia, kautta Herkuleen,
minä vielä sankaritöitä teen:

Härän suistan ma satasarvi-pään,
Manan koiran kuljetan elämään.
- -
Mut ma vannon: on kuoleman oma se mies,
tän´ yönä jos toisen luo käy ties.

Runon pohjavire on kuitenkin vakava. Orja-rakastajan kaipaukseen liittyy ajatus rakkaudesta vapauden valtakuntana. Eroottista onnea kannattaa tavoitella, vaikka sen tarjoama vapaus on vain hetkellistä. Viimeiset säkeet tummentavat runon tunnelman. Jäljet johtavat traagisen rakkauden runoilijaan Catullukseen, jonka elämästä ja runoudesta Koskenniemi kirjoitti teoksessa Roomalaisia runoilijoita. Catullukselle rakkaus oli runouden (ja elämän) ainoa tarkoitus ja päämäärä.

Colosseum. 
Kuva H.W. Stollin teoksesta Fornromerska bilder vuodelta 1882.

Voiko nykylukija ymmärtää Koskenniemen antiikkiaiheisia runoja? Useimpia voi, jos tuntee vähänkin antiikin mytologiaa. Koskenniemen suosimien myyttisten hahmojen enemmistö – Pan, Ekho, Narkissos, Prometheus – kuuluu antiikin tarujen tunnetuimpiin. Uhmakkaan titaani Prometheuksen Koskenniemi koki läheiseksi omalle itselleen. Koskenniemeläisen Prometheuksen hahmossa kreikkalaisen mytologian alkuvoimien taistelu siirtyi runoilijan kamppailuksi ihmisten ajassa ja ihmiskunnan historiassa. Titaanin nimikkorunossa (Elegioja) eheyden etsiminen kaaoksen keskellä tähtää kauneuden ja vapauden ideoihin antiikin klassisten esikuvien mukaan:

- -
Kauniimman, paremman minä oisin maailman luonut
      kuin sinun maailmas, kylmä ja korskea Zeus,
en ois voimastain minä orjien heimoa luonut,
    kuin sinä, luoduille en kahleita ois takonut
- -

”Poppelit” on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten Koskenniemi kätki henkilökohtaisen kokemuksen mytologiseen aiheeseen. Myyttinen tausta on seuraava: Huono-onninen Faethon halusi todistaa olevansa auringon jumala Helioksen poika. Hän ohjasi vaununsa liian lähelle aurinkoa, paloi ja putosi virtaan. Surevat sisaret muuttuivat poppeleiksi. Koskenniemi kertoi itse, että runon taustalla oli henkilökohtainen eroottinen elämys. Eroksen jäljittäminen myytin takaa olisi vaikeaa ilman runoilijan omaa ilmoitusta. Aurinko/ tuli -symboliikka viittaa kuitenkin elämänvoiman keskeiseen elementtiin – rakkauteen.

Lähteet:
Karkama 1982
Katajamäki 1983
Koskimies 1927
Mattila 1954
Mattila 1985

Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto 2003