|
V.
A. Koskenniemi aloitti kriitikonuransa Raataja-lehdessä
vuonna 1905, jatkoi kirjoittamista Ajassa,
sittemmin Valvoja-Ajassa ja Valvojassa
1950-luvulle asti. Hän oli myös turkulaisen Uuden
Auran, Uuden Suomettaren
(Uuden Suomen) kriitikko kuolemaansa asti. Valikoima arvosteluja ja
esseitä ilmestyi viisiosaisena teossarjana Kirjoja
ja kirjailijoita, joka sisältyy myös Koottuihin
teoksiin (1955).
Koskenniemi kehitti suomalaista
kirjallisuuskritiikkiä ja –esseistiikkaa enemmän kuin kukaan
aikalaisensa. Tähän vaikuttivat uran poikkeuksellinen pituus sekä
kiinnostus eurooppalaiseen – etenkin ranskalaiseen – tapaan
kirjoittaa kirjallisuudesta. Pekka
Mattilan luonnehdinnan mukaan Koskenniemen impressionistinen proosa toteutui parhaimmillaan
esseissä; älyn nopealiikkeisyys, havaintojen terävyys, sanonnan
notkeus ja aforistiset kärjistykset synnyttivät esseetyylille
edullisen yksilöllisten sävyjen ja muotojen vaihtelun.
Artikkelissaan ”Arvostelusta ja arvostelun
arvostelusta” (Aika 1916)
Koskenniemi nousi vastustamaan ateljeekritiikkiä,
joka hänen mukaansa perustui taideteoksen arvostelijassa herättämään
tunnetilaan ja sen erittelyyn. Kritiikki oli aina kirjallisuuden
palvelija eikä päinvastoin, ja onnistuessaan se vaikutti suotuisasti
kirjallisuuden kehitykseen. Parhaimmillaan se saattoi ”kasvaa
runouden rinnalla itsenäiseksi taidemuodoksi, sisartaiteeksi, joka ei
ainoastaan poimi tähkäpäitä runouden vainioilta, vaan myös kylvää
itse siementä”. Koskenniemi piti lyriikan kritiikkiä vaativimpana
lajina. Se edellytti arvostelijalta erityislahjakkuutta ja tiettyjä
persoonallisuuden piirteitä: herkkää mielikuvituksellista
vastaanottokykyä ja kykyä antaa muoto omille vaikutelmille.
Koskenniemi korosti myös käytännöllisyyttä:
luova mielikuvitus ei saanut johtaa vaikeaselkoisuuteen, sillä
etenkin päivälehtikriitikko oli yhdysside kirjailijan ja suuren
yleisön välillä. Pahinta oli ”kypsymättömän ja epäpätevän
kynäilijän leikittely kirjailijan kohtalolla” sekä
”diletanttisten kirjallisuusparasiittien toimelias tietämättömyys”.
V. A. Koskenniemi kirjahyllyllä 1948.
Anna-Maija Koskenniemen arkisto.
Kriitikkona Koskenniemi sovelsi samaa
kirjallisuuskäsitystä kuin tutkijanakin. Kirjallisuus merkitsi hänelle
ennen kaikkea sivistystä. Hän korosti luovaa persoonallisuutta,
klassista muotoa ja esteettistä kokonaisuutta. Hänen rajansa tulivat
vastaan suhteessa lyriikan modernismiin,
jota hän saattoi tarkastella sinänsä kiinnostuneena, mutta
varauksellisuutensa säilyttäen. Hyvän esimerkin tarjoaa
suhtautuminen Edith
Södergraniin vuonna 1961:
Hänen
runonsa, jotka usein ovat kuin puoleksi tiedottomia unielämyksiä
ilman ääriviivoja, eivät useinkaan kykene lukijaa vakuuttamaan siitä,
että niiden takana olisi reaalisesti koettua todellisuutta, joskin särkyneen
elämän subjektiivinen tragiikka ei
voi olla liikuttamatta lukijaa toisinaan syvällisestikin. Esteettisen
muodon hallinnassa Södergranilla ei ollut suinkaan varmaa vaistoa.
(Filosofian ja runouden
rajamailta, 1961)
Koskenniemeä syytettiin aikanaan moralismista
suhteessa seksuaalisuuden
kuvauksiin. Täytyy muistaa,
että hän piti itseään 1800-luvun ihmisenä ja vaati hyvää makua ja hienotunteisuutta ”brutalismin
vuosisadaksi” kutsumallaan 1900-luvulla. Hän ei ollut
ahdasmielinen, mistä todistaa esimerkiksi suhtautuminen L.
Onervan Mirdjaan (1908).
Naisliikettä myöten pahennusta herättäneessä romaanissa
Koskenniemi piti mielenkiintoisena rakkauselämän kuvausta naisen näkökulmasta. Muutoin
Koskenniemi piti Mirdjaa
taiteellisesti epäonnistuneena ja ilman ennakkosuunnitelmaa
kirjoitettuna teoksena, jossa ”todellisen elämän mittasuhteet
olivat menneet sekaisin” ja ”esitystavan ilmava abstraktisuus ei
myöskään riitä antamaan elävää luonnekuvaa kirjassa esiintyvistä
henkilöistä”. Arviossa näkyy Koskenniemen kirjallisuuskäsitys pähkinänkuoressa:
hän arvosti eheää taiteellista muotoa, objektiivisuutta ja psykologista uskottavuutta.
Nuoren polven kirjailijoissa – etenkin Tulenkantajissa
– Koskenniemeä ärsytti erikoisuuden tavoittelu ja
”muodinmukaisuus”. Hän hylkäsi Mika Waltarin Suuren
illusionin (1928) käsikirjoituksen WSOY:n kirjallisena asiantuntijana, mutta teos julkaistiin siitä
huolimatta. Teoksen kritiikissä hän loivensi kielteistä
asennettaan, mutta ärsyyntyi yhä sen julkituomasta
sukupolvikokemuksesta: ”Ovatko
hänen estetisoivat ja rakastelevat ja alkoholisoivat nuoret daaminsa
ja kavaljeerinsa laajemmassakin mielessä edustavia sille
sukupolvelle, joka kerran saa periä maan? Sitä en pidä todennäköisenä.”
Koskenniemi kiitti Olavi
Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä
–teoksen (1929) esseetyyliä, mutta totesi:
Nykyaika
on tälle uudelle suomalaiselle esseistille samaa kuin päivän
viimeinen tunnus, viimeinen tyylikokeilu jossakin riippumattomien tai
karsittujen näyttelyssä, viimeinen kahvilatotuus Pariisin
bulevardeilla, viimeinen neekeritanssi, viimeinen automalli, viimeinen
keksintö alastomuuskultin alalla, viimeinen pilvenpiirtäjä,
viimeinen ”cocktail”, viimeinen mikähyvänsä.
(Arvosteluja
ja esseitä kokoelmien ulkopuolelta, Kootut teokset VIII, 1955)
Setämäisen opettavainen Koskenniemi epäili
Paavolaisen vielä oppivan, että
”kaikki, mikä nykyhetkessä tapahtuu, juontaa alkunsa jostakin,
joka on jo aikoja sitten tapahtunut”. Epäilemättä herkullinen
lause tradition ruodusta karanneelle nuorisolle!
Porvarillisen lehdistön kriitikoille
suhtautuminen yhteiskunnallisesti kantaaottaviin kirjailijoihin ei
ollut yksinkertaista. Koskenniemi yritti kuitenkin pitää politiikan
ja kirjallisuuden erillään. Arvostellessaan Pentti
Haanpään kiistellyn Kentän
ja kasarmin (1929) hän tarkasteli sen taiteellisia puutteita
(”harmaan-harmaa”), tendenssimäisyyttä ja suhdetta
todellisuuteen. Koskenniemi myönsi varovasti epäkohtien olemassaolon
kasarmeilla, mutta hänen mielestään Haanpää arvosteli armeijaa väärällä
tavalla ja mauttomasti.
|
