Eurooppalaiset vaellusvuodet: 1910-luku
V.
A. Koskenniemi teki ensimmäisen Euroopan-matkansa
kesällä 1909. Hän lähti
Saksan, Sveitsin ja Itävallan
kautta Italian vanhoihin
kulttuurikaupunkeihin – Roomaan, Veronaan, Venetsiaan ja Firenzeen.
Keväällä 1911 Koskenniemi kävi Pariisissa.
Vuonna 1913 vuorossa olivat Saksa
ja Itävalta. Juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa vuonna 1914
hän vieraili toistamiseen Pariisissa. Kaksi ensimmäistä matkaa
Koskenniemi teki apurahojen turvin. Matkakassaa kartuttivat myös
ulkomaankirjeet kulttuuriaikakauslehti Aikaan.
Lauri
Viljanen kutsui nuoren Koskenniemen eurooppalaisia vaellusvuosia
”esteettiseksi sielunkouluksi”. Runoilija tunnusti muistelmissaan,
että häntä kiinnostivat museot, muistomerkit ja rakennukset enemmän
kuin paikalliset ihmiset:
Eurooppa edusti minulle tällä kehityskaudella pääasiassa vain
ihmisneron
tuotteiden
aarreaittaa ja se elämä ja kauneus, jonka museoissa kohtasin, oli
minulle
miltei korkeamman asteista todellisuutta kuin se outo ihmisvilinä,
jonka
keskelle jouduin. Kirjojen sijasta yritin pääasiassa vain lukea mitä
kiveen
ja kankaalle oli kirjoitettu.
(Vuosisadanalun
ylioppilas, 1947)
Ensimmäisessä
matkakirjassaan Kevätilta
Quartier Latinissa Koskenniemi
kertoo Pariisin asukkaista,
kortteleista ja rakennuksista lyyriseen, impressionistiseen tyyliin.
Kaupungin lukuisista runoilijoista hän mainitsee muun muassa Francois
Villonin ja Paul Verlainen. Kirjallisuuden
ylenpalttinen tarjonta Pariisissa saa jopa kirjallisen ilmapiirin
rikkautta ihailevan Koskenniemen huokaamaan:
Parisissa
on kirjallisuus kuin lentohiekka, joka voi täyttää kaikki aistit,
suut, silmät, sieraimet, valloittaa keuhkotkin ja helposti saada aikaan henkisen
kalvetustaudin.
Pariisin värikäs
katuelämä oli nuorelle Koskenniemelle
suuri elämys. Hän nautti päämäärättömästä kuljeskelusta ja
sulautumisesta nimettömään ihmisvirtaan aidon flanöörin tavoin. Huomio kiinnittyi kadun pieniin draamoihin -
esimerkiksi ”omnibussin” ja ajurin yhteentörmäykseen - ja erilaisiin ”pariisilaistyyppeihin”. Monet tuokiokuvat
ovat nuorekkaan romanttisia:
Sivuitsesi juoksee lyhythameinen naurava tyttönen sylissään
vastapuhjenneita syreenin ja kultasateen
oksia. Ohimennessään lyö hän sinua takaapäin poskelle
syreeninoksalla ja juoksee sen jälkeen piiloon parin työmiehen
selän taa, unohtamatta kuitenkaan pitää silmällä, minkä
vaikutuksen hänen syreeninsä ovat sinuun tehneet. Muualla voisit
raivostua moisesta äkkiyllätyksestä – et Parisin kevätillassa!
”Paheiden” Pariisia Koskenniemi
kuvailee vuosisadan vaihteen kaunokirjallisuudelle tyypillisin rappion
vertauskuvin. Prostituoidun ja asiakkaan kohtaaminen vie ajatukset
Charles
Baudelairen runouteen, ja öisessä ravintolassa tanssitaan
”kuolemantanssia”:
Tungoksessa toisiaan vasten likistyneinä
miehiä ja naisia veltossa, huojuvassa karkelossa. Naisten leveät
hatut tupakkameressä kuin suuret ulpukanlehdet mutaisten vesien
pinnalla. Kalpeissa kasvoissa ilmeet kuin vahakuvilla. Huulet puristuksissa –
kuin kuolemaantuomitut.
Matkakirjan
viimeisessä luvussa Koskenniemi siirtyy unikuvien kautta takaisin
lapsuutensa Ouluun:
Samassa
seisonkin kosken äyräällä, joen toisella puolen. Koko kaupunki näkyy:
Matalat talot, kiiltävät ikkunat, kirkontorni. Alastomina
valomeressä.
Niin lähellä, niin etäällä, niin käsin
kosketeltavissa ja niin saavuttamattoman kaukana …
kuin onni.
Lauri
Viljanen moitti Kevätiltaa
Quartier Latinissa ”paperisesta literäärisyydestä”. Hän
piti matkakirjan suurimpana ansiona lyyristä Oulu-kuvaa. Viljasen
arvio on 1930-luvun puolivälistä. Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin
Matti Klinge toivoi
”sivistyneen matkakirjan” julkaisemista uudelleen muistutuksena suomalais-ranskalaisista kulttuuriyhteyksistä.
Myös Klingeä viehätti ajallinen siirtymä Pariisin
bulevardeilta Merikosken partaalle, mitä hän piti ajan
persoonallisen olemuksen tajuamisena Marcel Proustin ja
Henri Bergsonin hengessä.
|
