Opiskeluvuodet
Vaikka
olin saapunut Helsinkiin opiskelemaan, muodostuivat varsinaiset
kandidaattiluvut minulle kuitenkin sivuasiaksi, välttämättömäksi
pahaksi, johon oli häpeän vuoksi alistuttava.
(Vuosisadanalun ylioppilas, 1947)
Veikko
Forsnäs kirjoittautui Keisarillisen Aleksanterin yliopiston
historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan syksyllä 1903. Nuori ylioppilas
suhtautui akateemisiin opintoihin penseästi, eikä hänellä ollut
selkeitä ammatillisia päämääriä. Pedagogiksi Forsnäs ei
ainakaan halunnut, vaikka omat sisaret opiskelivat opettajiksi.
Tiedemiehen ura kiinnosti, mutta hän epäili omia kykyjään ja
taloudellisia mahdollisuuksiaan. Sanomalehtimiehen ja kirjailijan ura
kangasteli mielessä epämääräisenä haaveena. Perhe toivoi
Veikosta maisteria, ja siihen hän alistui.
Penseys muodollisia opintoja kohtaan ei
johtunut tiedonhalun puutteesta. Koskenniemi kyllästyi lukemaan
”muiden antamia läksyjä” jo kouluvuosina Oulussa. Suurkaupunki
Helsinki tarjosi sosiaalisia suhteita ja tiedollisia virikkeitä
pohjoisen pikkukaupungista tulleelle nuorelle miehelle yliopiston
ulkopuolellakin. Tärkein uusista ystävistä oli kemian ja filosofian
opiskelija Janne Valmari,
jonka kanssa Forsnäs jakoi pessimistisen elämännäkemyksen ja
kiinnostuksen aikakauden filosofiaan – Schopenhaueriin,
Nietzscheen ja Wilhelm Ostwaldiin. Kirjailija Kyösti
Wilkuna – Oulun klassillisen lyseon poikia hänkin – kuului myös ystäväpiiriin.
Wilkuna kuvasi Veikko Forsnäsiä Veli
Forsbergin hahmossa romaanissa
Vaikea tie (1915), joka
kuvaa suurlakkosyksyä 1905 ylioppilasnuorukaisen näkökulmasta. Markus on Vilkunan alter ego:
Veli
Forsberg oli pienenpuoleinen, teräväpiirteinen nuorukainen, jonka
kalpeutta lisäsivät tukan ja kulmakarvojen tummuus sekä ylähuulessa
sarastavat mustat viiksien alut. Hän oli kaupunkilaislapsi
virkamieskodista sekä useita vuosia Markusta nuorempi. Mutta hän oli
varhain kypsynyt ja niin paljon suuremmat kuin Markuksella olivatkin elämänkokemukset, tunsi hän itsensä kuitenkin Veljen
rinnalla älyllisessä suhteessa kehittymättömämmäksi. --
V.A. Koskenniemi
WSOY / Daniel Nyblin
Vuosisadanalun ylioppilaassa Koskenniemi totesi, että ”moninaisia
vaiheita eläneenä Wilkunalla oli paljon suurempi kokemusvarasto kuin
minulla, joka luultavasti hänen silmissään vaikutin aikamoiselta
mammanpojalta”. Muistelmateos antaa hyvän kuvan 1900-luvun alun
Helsingistä opiskelu- ja
kulttuurikaupunkina, myös niistä ulkopuolisuuden tunteista, joita
nuori Forsnäs koki muualta tulleena. Paikoitellen sävy on yllättävänkin
intiimi ottaen huomioon Koskenniemen pidättyväisen luonteen. Hän
kertoo paristakin (onnettomasta) rakastumisesta ja pohtii suhdetta
naiseen oman sukupolvensa näkökulmasta: ”Olimme suhteessamme toiseen sukupuoleen aina ensi sijassa
rakastajia”.
Eino
Kaliman merkityksestä kirjailijanuran kannalta Koskenniemi
muisteli:
En
milloinkaan voi unohtaa sitä innostuttavaa lämpöä ja myötäelämisen
kykyä, millä hän suhtautui kuulemaansa. Jos jollekin kuuluu
”kunnia” – oikeammin tietenkin olisi sanoa: vastuu – minun
”löytämisestäni”, niin kuuluu se Eino Kalimalle. Hän ei saanut
mitään rauhaa, ennen kuin olin antanut hänen kopioida joitakin
lyyrillisiä kappaleitani, joita hän sitten luki omille tuttavilleen
ja ystävilleen.
(Vuosisadanalun
ylioppilas, 1947)
Kalima kuului kirjailija Maila Talvion ja hänen
puolisonsa professori J. J.
Mikkolan kirjalliseen piiriin, mihin hän vei ystävänsä vuonna 1905. Koskenniemestä tuli nopeasti piirin arvostettu vieras.
Muista aktiviteeteista huolimatta Koskenniemi
kuunteli tunnollisesti muun muassa Eliel Aspelin-Haapkylän
estetiikan ja Arvi Grotenfeltin filosofian luentoja. Aineyhdistelmään kuului myös
taidehistoria. Hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon
joulukuussa 1907. Isoäidin
painostuksesta hän suostui hankkimaan silinterihatun akateemisen
arvon merkiksi, mutta lupautui käyttämään epämukavaa päähinettä
vain häissä ja hautajaisissa.
Veikko Forsnäs suomensi sukunimensä Koskenniemeksi Snellmanin päivänä vuonna 1906, samoin hänen äitinsä
ja sisarensa. Runoilijanimeksi vakiintui V. A. Koskenniemi.
|
