Runoilija

Lyriikka on erottamaton, olennaisin osa elämääni, kaikki vuosieni vaiheet ja kokemukset ovat sitä ruokkineet ja kaikki, mikä on jäänyt sen ulkopuolelle, on ollut enemmän tai vähemmän epätodellista, kuin varjojen leikkiä. 
(Autobiografisia kirjoituksia, Kootut teokset IV, 1955)

Ylioppilas Veikko Forsnäsistä runoilija V. A. Koskenniemeksi

Veikko Fornäs kirjoitti ensimmäiset runonsa koulupoikana Oulussa. Muutto Helsinkiin ja opintojen aloittaminen Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa vuonna 1903 vauhditti runoilijanuran alkua. Nuori ylioppilas liittyi Pohjalaiseen Osakuntaan, jonka kansallismielinen vähemmistö kokosi Kainulainen-albumin vuonna 1904. Sekä asiatekstejä että kaunokirjallisuutta sisältävässä muistokirjassa julkaistiin Forsnäsin melankolinen ”Runonpäitä”-sikermä.

Kaupunkielämän sosiaalisia epäkohtia kuvaava neljän runon sarja ”Pikakuvia kadulta” ilmestyi Raataja-lehdessä ja samaan aihepiiriin liittyvä ”Pieni kaupunki” Suomen kaunokirjailijoiden Liitto-albumissa, kumpikin vuonna 1905. Liitossa aloitteleva lyyrikko pääsi arvovaltaiseen seuraan, sillä kirjoittajat - muun muassa Ilmari Calamnius, L. Onerva ja Joel Lehtonen – kuuluivat suomalaisen kirjallisuuden kärkeen. ”Pikakuvia kadulta” ja ”Pieni kaupunki” sisältyvät esikoisteokseen Runoja (1906), joka herätti ilmestyessään suurta huomiota. Arvostelijat kiittivät tekijän varhaiskypsää ajattelua ja runon muodon hallintaa. Koskenniemen lyriikkaa pidettiin uutta luovana siinä mielessä, että sen Euroopan kirjallisuudesta saadut vaikutteet antoivat avaruutta ja näköaloja, jotka poikkesivat edukseen suomalaista runoutta vaivanneesta ”likinäköisyydestä”. Sillä tarkoitettiin muun muassa kotimaisen lyriikan pitäytymistä kansanrunouden aihepiireissä, mitä Koskenniemi laajensi kaupunkikuvauksillaan. Kokoelma miellytti lukijoita siinä määrin, että uusi painos otettiin jo pari kuukautta teoksen ilmestymisen jälkeen. Runoja sai valtion kirjallisuuspalkinnon.

Esikoiskokoelmasta lähtien Koskenniemen lyriikalle oli tyypillistä ”paikattomuus” ja ”ajattomuus”, vaikka varhaistuotannon kaupunkirunojen maiseman voikin tunnistaa Ouluksi tai Helsingiksi. Henkilökohtaisesti koettu oli Koskenniemelle runouden lähtökohta, mutta lopputuloksessa hän pyrki aina yleispätevään ja yliyksilölliseen totuuteen. Viileää objektiivisuutta ja pyrkimystä täydelliseen muodon hallintaan on tosin pidetty myös hänen runoutensa vieraannuttavina elementteinä. Esimerkiksi Anna-Maria Tallgrenin mielestä osa esikoisrunoista kärsi ohuudesta ja kirjallisesta leimasta.

Koskenniemi summasi runouden merkityksen elämässään:

Kootut runot on minun päiväkirjani, siinä on merkittynä muistiin kaikki, mitä olen merkitsevää elänyt ja kokenut. Lyriikkani tunnepohjaiselle luonteelle ominaista on, että jokainen yksityinen runokokoelmani tavallaan edustaa sielullista kriisiä ja on syntynyt suhteellisen lyhyessä ajassa, usein monien lyyrillisesti kuolleiden välivuosien jälkeen. Taiteellisesti painavimmat runoni ovat kokoelmissa ”Sydän ja kuolema”, ”Tuli ja tuhka” ja ”Syksyn siivet”, jotka samalla ovat persoonallisimpia runokirjojani.
(Autobiografisia kirjoituksia, Kootut teokset IV, 1955)

Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto 2003