Kirjallisuudentutkija

V. A. Koskenniemi ei tietoisesti tähdännyt kirjallisuudentutkijan uralle. Hän oli kirjailija ja lehtimies ottaessaan vastaan Turun yliopiston kirjallisuuden professuurin vuonna 1922. Uudessa työssään Koskenniemi säilytti samat lähtökohdat ja päämäärät kuin lyyrikkona ja esseistinä. Hän kirjoitti ja luennoi enemmän tunteella kuin älyllä, teorioita kaihtaen. Luova persoonallisuus oli tulkintojen lähtökohta. Koskenniemi kiinnostui syvällisesti vain sellaisista taiteilijoista, joiden toiminnalla hän katsoi olevan länsimaista eurooppalaista kulttuuria kannattava merkitys. Suurimpana nerona hän piti Johann Wolfgang von Goetheä. Koskenniemi julkaisi kaksi laajaa Goethe-tutkimusta: Nuori Goethe ja Goethe, keskipäivä ja elämänilta. Kiinnostus 1800-luvun ranskalaiseen lyriikkaan synnytti elegantin tutkielman romantikkorunoilija Alfred de Musset´stä. ”Inspiroidusti kirjoitettu” kirjailijamonografia Maila Talviosta ilmestyi vuonna 1946.

Koskenniemi suhtautui perinteiseen positivistiseen kirjallisuudentutkimukseen kriittisesti jo 1910-luvulla. Hänen mielestään positivistien elämäkerrallinen ja kulttuurihistoriallinen tosiasia-aineisto hukutti taiteilijan luovana yksilönä. Koskenniemi liittyi näkemyksissään saksalaiseen Geistesgeschichte-koulukuntaan, etenkin Friedrich Gundolfiin, sekä nietzscheläis-spengleriläiseen elämänfilosofiaan. Gundolfilainen lähestymistapa korosti alkuelämystä ja suuren kirjailijan ylivertaisuutta.

Koskenniemelle Aleksis Kivi oli alkuperäinen, synnynnäinen nero, joka teki omasta elämästään taidetta. Kiveä ohjasi ”tiedoton kaipuu uutta kauneutta ja uutta elämännäkemystä kohti”, ja hän ”ammensi persoonallisuuden syvimmistä lähdesuonista”. Koskenniemi löysi Kiven tuotannosta ”faustista sankaruutta”, ”uneksitun Arkadian” ja ”homerolaisen vision”. Tutkijanakin Koskenniemeä ohjasivat runoilijan ominaisuudet - intuitio ja mielikuvitus. Tyyliltään runollinen Aleksis Kivi (1934) on lähellä kaunokirjallista esseetä, mutta noudattaa valittua teoreettista lähestymistapaa johdonmukaisesti. Kiven teosten kytkökset eurooppalaiseen kirjallisuuteen – Homerokseen, Cervantesiin, Goetheen – sekä Koskenniemen väite Kiven teilaajan August Ahlqvistin huumorintajun puutteesta jäävät nykylukijankin mieleen.

Koskenniemi arvosti Viljo Tarkiaisen perusteellista Kivi-monografiaa (1915), mutta hänen mielestään siitä puuttui ”vapauttava kokonaisnäkemys”:

Tarkiaisen voima on pikkuseikoissa, kun sen sijaan synteesi, kokonaiskuva, usein jää hänellä niin sanoakseni avoimeksi. On kuin hän toisinaan katsoisi aihettaan liian läheltä eikä sen tähden näkisi metsää puiden takia. 
(Kirjoja ja kirjailijoita I, Kootut teokset VI, 1955)

Koskenniemi kirjoitti, että Kivi oli löydettävissä ainoastaan omista teoksistaan, ja hänen luonteensa oli ”kuin auerten ympäröimä saari, jonne vain mielikuvitus voi osoittaa meille tien”. Suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen kehityslinjoja tutkineen Yrjö Varpion mukaan Koskenniemen Kivi-tutkimusta kannattelee aristokraattis-autonominen kirjallisuuskäsitys, jossa aika ja kirjailijan ulkoiset elämänvaiheet ovat merkityksettömiä; Tarkiainen lähti liikkeelle teosten tekstianalyysistä ja kirjailijan elämäkerrasta. Hannes Sihvo sijoittaa tuoreessa Kivi-tutkimuksessaan (2002) Koskenniemen Kivi-monografian Viljo Tarkiaisen positivistisen ja Lauri Viljasen uuskriittisen tulkinnan välimaastoon. Tarkiaisen tutkimus on Sihvollekin ”peruskivi”.

Lähteet:
Karhu 1985
Koskenniemi, V. A. 1955
Sihvo 2002
Tuulio 1965
Varpio 1986

Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto 2003