|
Kaarlo Kramsun kaksi runokokoelmaa
ilmestyivät vuosina 1878 ja 1887. Niillä oli yhteinen
nimi, Runoelmia, ja neljätoista yhteistä runoa. Oulussa
ilmestynyt esikoiskokoelma sisälsi yhteensä 29 runoa.
Toiseen kokoelmaansa Kramsu otti mukaan aikaisemmasta merkittävimmän
ja kestävimmän osan, neljätoista runoa, ja lisäsi
vielä 37 kokonaan uutta runoa. Kramsu keskittyi lyriikassaan
kolmeen pääteemaan:
· Vapaus ja isänmaa
· Pettymys ja epätoivo
· Lohduton rakkaus
Kramsun esikoiskokoelman
ilmestyessä oli olemassa vain vähän suomenkielistä
runoutta. 1870-luku oli runouden kannalta muutenkin hiljainen
vuosikymmen, ja runoilijat esiintyivät lähinnä
vain ylioppilasalbumeissa. Tellervo Krogerus on huomauttanut,
että Kramsu kykeni ensimmäisenä suomen kielellä
kokonaisen tuotannon laajuudelta näyttämään
rytmiltään sidotun, loppusoinnullisen ja säkeis-
tönmuotoisen runon täyden voiman.
Kramsun runous on näennäisen vaatimatonta ja tyyliltään
karua ja iskevää. Monista Kramsun säkeistä
on tullut sananparsina suomalaisten yhteistä omaisuutta,
kuten Ilkka-runon ydinlauseista: "Ken vaivojansa vaikertaa,
/On vaivojensa vanki. /Ei oikeutta maassa saa, /Ken itse sit'
ei hanki."
Kramsun runoudelle on ominaista yksi-ilmeisyys, sillä runot
ovat vähäsanaisia ja muodoltaan kurinalaisia. Hän
ei kehitellyt mitään omaperäisiä tai monisyisiä
rakenteita eivätkä kielikuvat rönsyilleet hänen
runoissaan. Jotkut ovat arvostelleet häntä jopa mielikuvituksen
puutteesta. Kramsun runous oli selvästi etääntynyt
romantiikan traditiosta ja läheni realismia.
Kramsu on jäänyt elämään pessimistisenä
runoilijana, jonka runomaailmaa hallitsevat pimeys ja toivottomuus.
Kuvaa ovat synkentäneet traagiset elämänvaiheet
ja aikainen kuolema. Kramsun runoja on usein tulkittu runoilijan
elämäkerrasta käsin.
Synkkien säkeiden takana on nähty köyhistä
oloista lähtenyt, sairas, erakoitunut, velkaantunut ja
opinnoissaan epäonnistunut mies, jonka kohtaloksi koituivat
lopulta sukupuolitauti ja mielisairaus.
Runoista löytyy myös muita sävyjä.Toivottomuuden
vastavoimia ovat lannistumaton rohkeus ja työ. Runoissa
on myös raivoisaa energiaa ja herätyshuutoja: "Ken
lepohon itsensä heittää /on kuollut jo eläissään."
Lisäksi varsinkin rakkausrunot sisältävät
viiltävää ironiaa.
|
