Siri tuijotti käsi nyrkissä selän takana. Sinä et ole tähti! Sinä et
ole kukka! Sinä olet ruma ja lihava ja katkera ja ahne vanha ämmä. Sinä olet pettänyt meitä kaikkia. (23)
Se ei tiedä elämästä mitään, Siri ajatteli. Se haluais tietää.
Sen takia se koko ajan vaanii ja kadehtii muita. Se on tyhjä. Se
kumisee. Se ei tiedä mitään. (33)
Lukiota käyvä Sanna sopeutuu 14-vuotiasta pikkusiskoaan paremmin:
Yhtäkkiä Sannasta tuntui hyvältä mennä avoimesta portista,
isän aamulla lapioimaa, nyt jo taas umpeen tuiskunnutta
kapeaa käytävää, nousta kuistin rappuset kahdella harppauksella
ja avata ovi lämpimään.
Kotiin, hän ajatteli. Ehkä minä totun tähänkin. Opin tulemaan
tänne ja sanomaan ääneen: kotiin. (45)
Sanna kaipaa elämäänsä Etelä-Suomessa, mutta uudet kuviot muotoutuvat pian. Hän löytää
ystäviä ja alkaa seurustella. Elämälle ”pimeessä junttikylässä” (38) voi myös naureskella:
– Mä jäädyn pystyyn, jos mä pysähdyn, Sanna valitti. – Onks
täällä koko talvi tällasta? Niinku olis jossain pohjoisnavalla.
– Älä sure, sä totut, Tessa naurahti.- Ku sä oot ollu täällä pari
vuotta, sä oot ihmeissäs jos joku päivä tuuli ei ookaan heti
kaatamassa sua ku sä astut ulos. (43)
Sirillä ei mene yhtä hyvin. Hänen kaverinsa Janne varastelee autoja, ja kotona tulee kinaa
kotiintuloajoista ja ystäväpiiristä. Useimmiten napit vastakkain ovat Elina ja Siri. Viimein
Heljä paljastaa Sirille tragedian, jonka hänen äitinsä salasi:
– Mä inhoon äitiä, Heljä huusi. – Mä en tajua, miten sun isä
rakastu siihen. Se oli ihan kiva joskus ainakin sata vuotta sitte.
Mut se muuttu sen jälkeen ku Maarit kuoli. (71)
Kupla puhkeaa: Elina ei olekaan yksiselitteisen paha äitipuoli vaan tyttären itsemur-
haviestin
kivettämä ”naisjärkäle, kasvanut surusta, ummehtunut viha ravintonani” (95), kuten hän itsensä näkee.
Laineen teoksissa nuorilta löytyy tiukan paikan tullen usein enemmän voimia ja ymmärrystä kuin
aikuisilta. Sanna lohduttaa Elinaa, kun tämä viimeinkin puhuu avoimesti tyttärensä itsemurhasta:
– Me selvitään ku eletään vaan niinku tähänki asti, Sanna
sanoo ja puristaa Elinan kättä. (96)
Hellevi Hakala leimaa Hyvästi, valkoisen arvostelussaan ”vanhaksi kunnon ongelmarealismiksi”.
Markku Soikkelin mukaan ”Laineen tapa kertoa sopeutumistarina on harvinaisen moniulotteinen, usean
henkilön näkökulmasta hahmottuva kuvaus kasvamisesta kaksin verroin vieraaseen ympäristöön”.
|
