|
Esikoisteos Oharin (1982) käsikirjoitus oli pitkään Sinikka Laineen
pöytälaatikossa. Viimein hän lähetti sen WSOY:n kirjalliselle johtajalle
Vilho Vikstenille. Kustantamon nuortenkirjaosastolla teoksesta pidettiin paljon.
Lopullinen julkaisupäätös syntyi kustannustoimittajan teini-ikäisen tyttären
annettua kirjasta kehuvan arvion. Ennen esikoisnuortenkirjaa Laine ehti saada J.H. Erkon runokilpailussa 3. palkinnon vuonna 1972. Ensimmäistä palkintoa ei
myönnetty ollenkaan, eikä Laine ole säilyttänyt runojaan.
Laine alkoi kirjoittaa nuortenkirjoja, sillä 1970–80-lukujen kotimaisen
aikuisten kirjallisuuden ankea realismi ei häntä miellyttänyt. Nuorten kanssa
hän ei juuri ollut tekemisissä, mutta kirjoittaessa oma nuoruus on ollut mielessä.
”Aika muuttuu, mutta tunteet eivät”, sanoo kirjailija. Nuorille kirjoittamisen
motiivina on ollut myös se, että nuori ihminen muuttuu ja kehittyy. Kirjallisuuden
avulla nuorta lukijaa voi kasvattaa, mutta opettamisen täytyy tapahtua ”rivien välissä”.
Aikuislukijaan ei kirjailijan mukaan voi vaikuttaa samalla tavalla.
Kirjoittaminen on ollut Laineelle aina helppoa, vaikka vanhemmiten kriittisyys on
lisääntynyt. Hän mainitsee olleensa kustantajan luottokirjailija. Käsikirjoitukset valmistuivat
aikataulussa, ja kirjojen mainokset saatettiin painaa esitteisiin ennen kuin käsikirjoitus oli kustantamossa.
Yhtymäkohdat todellisuuteen
Laineella ei ole varsinaisia kirjallisia esikuvia, mutta hän kertoo
aikanaan pitäneensä paljon yhdysvaltalaisen Cynthia Voigtin
tuotannosta (seitsemän suomennettua teosta vv. 1984–91). Yhtymäkohtia
todellisuuteen - esimerkiksi eläviin ihmisiin - Laineen teoksilla ei
juuri ole Silkkiuikkua (1988) lukuunottamatta. Laine tunsi
nuorisokotipojan, joka lähetettiin kesäksi Kuusamoon ja adoptoitiin
myöhemmin perheeseen. Silkkiuikussa päähenkilö on kuitenkin tyttö
eikä teos muutenkaan ole mikään dokumentti. ”Kirjailijan tehtävänä on
kertoa fiktiivinen tarina”, sanoo Laine. Aiheen voi kuitenkin saada
todellisesta tapahtumasta.
Arvostuksesta
Sinikka Laineen kolmas nuortenkirja Tyttö tuulesta, poika pimeästä
(1986) sai Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1987. Teos oli myös
ansiokkaalle lasten- tai nuortenkirjalle myönnettävän Topelius-
palkinnon ehdokaslistalla samoin kuin Jos et pelkää pimeää ja
Kuujuhla 1990-luvulla. Vuonna 1996 ehdolla ollut Kuujuhla sai
Jukka
Kajavan johtamalta palkintoraadilta niin ylistävän ennakkoarvion, että
kirjailija arveli viimeinkin tärppäävän. Hän myöntää pettyneensä raskaasti,
kun palkinto annettiin edellisvuonna Finlandia-palkitulle kirjailijalle
(Hannu Mäkelä). ”Makasin iltapäivät sohvalla ja tuijotin TV:n roskasarjoja”, kertoo Laine.
Vuonna 1993 Laine sai Oulun kaupungin kulttuurilautakunnan myöntämän kulttuurin
tunnustuspalkinnon. Hän tulkitsi sen tietoiseksi tunnustukseksi nuorisokirjallisuudelle.
Kirjailijaa siteeraten: ”Oulun kaupunki on näin satsannut kirjaan, tulevaisuuteen ja
nuoruuteen.”
Jatkuuko kirjailijanura?
Sinikka Laineen viimeisimmästä teoksesta Hyvästi, valkoinen (1996)
on kulunut yli kymmenen vuotta. Vieläkö ura jatkuu? ”Enköhän ole jo
sanonut kaiken kirjailijana”, hän huokaa, mutta ei vaikuta aivan varmalta.
Nuortenkirjakäsikirjoitus on kesken. ”Pitäisiköhän se vielä julkaista?” aprikoi Laine.
| 
