|
Aino pitää itseään ei-toivottuna, eikä päästä ketään lähelle. Aikuisuus merkitsee
vankilaa, ”ajan ja paikan vangiksi jäämistä” (87). Aino kavahtaa ajatusta valmiista
elämisen mallista, mitä myös oma perhe hänelle edustaa:
Meidän pitäisi muodostaa tasasivuinen kolmio, hän ajatteli. Ne haluaisivat kauniin,
täsmällisen kuvion, mutta minä olen oma, erillinen kuvio. Minä olen rosoinen viiva,
joka kulkee poispäin. (130)
Kuusrockissa Aino tapaa muutamaa vuotta vanhemman Kimin. Kim on valoisa ja fiksu
nuori mies, kalastajan poika, vanhempansa varhain menettänyt. Hän aloittaa tosikon ja
sulkeutuneen ”Kärtty-Kyllikin” kesyttämisen lempeän huumorin keinoin:
- Tietkö, sä oot ku kävelevä pakastin, Kim sanoi.
- No mihis sun lämpöpatteris lähti? Aino heitti takaisin.
- Huono rinnastus, hei. Jos pysytään kodinkoneissa, sun kuuluis
sanoo että hella.
- Mä inhoon tollasia vitsien vääntäjiä. (15)
Liisi Huhtalan mukaan Kim edustaa uutta poikaa 1990-luvun alun kotimaisessa
nuortenkirjallisuudessa. Empaattinen Kim osaa jopa laittaa ruokaa. Hänet voi tulkita
myös nais- ja tyttökirjallisuuden arkkityyppiseksi mentoriksi, jonka tehtävänä on
jalostaa nuorta naista.
Ainon ympärilleen rakentama suojamuuri säröilee hitaasti. Loppusyksystä Aino ja Kim
viettävät kahdenkeskisen viikonlopun mökillä. He rakastelevat, mutta Ainon on yhä vaikea
ottaa vastaan rakkautta:
- Mä rakastan sua, Kim sanoi.
- Sä et voi rakastaa mua ku mä en oo syntyny rakastettavaksi.
- Sitä varten sä just ootki syntyny. Kaikki syntyy sitä varten.
(133)
Kertomuksen loppuratkaisu on traaginen. Teos päättyy kuitenkin Ainon kauniisiin
ja lohdullisiin ajatuksiin pelosta ja rohkeudesta; sanat on osoitettu Kimille:
Eivät pelkureita ole ne, jotka sanovat ääneen olevansa. Rohkeat uskaltavat tunnustaa
puutteensa. Minä olen elämän pelkuri, et sinä. (154)
Maila-Katriina Tuominen luonnehti teosta ”rakkausromaaniksi sanan vivahteikkaim-
massa
merkityksessä”. Maria Santalo totesi Laineen saaneen ”jopa uneliaan Oulun heräämään eloon”
ja kaupunkikuvan taltioituneen myönteisesti muistiin aina pikku kuppiloita myöten.
Jos et
pelkää pimeää oli Topelius-palkintoehdokas vuonna 1992.
|
