Hän lakkasi odottamasta äitiä iltaisin ja toivomasta, että äiti
lopettaisi juomisen. Hän lakkasi tarkastamasta jääkaappia ja
komeroita ja uskomasta että huomenna tapahtuisi kaikki se hyvä,
mitä hän kaipasi. Hän ajatteli, että oli melkein kuollut seistessään
lähellä ohi kiitäviä autoja, eikä se ollut pelottanut häntä. Oikea,
todellinen kuolema ei pelottaisi häntä yhtään enempää. Ja elämä
ennen sitä, hän antaisi sen mennä niin kuin se meni ja kohisi
mennessään. Ei hän välittäisi siitäkään. (76)
Silkkiuikun toinen taso kuvaa Saran kesää maalla sijaiskodissa oman
lapsensa tapaturmaisesti menettäneen keski-ikäisen pariskunnan ”kesätyttönä”.
Leena ja Arttu ympäröivät tytön turvallisuudella ja huolenpidolla. Ystävällisyys
tuntuu Sarasta aluksi vaikealta, sillä hän ei ole tottunut luottamaan keneenkään:
Sara ajatteli, että se elämässä olikin pahinta. Kenestäkään ei
koskaan voinut olla aivan varma. Ei voinut luottaa kehenkään
muuhun kuin itseensä. Ei Anttiin eikä äitiinkään. Jos ajatteli, että
hän itse oli ympyrän sisällä, sen keskellä yksin, kaikki muut ihmiset
olivat ulkopuolella. (9)
Tyttö samastuu araksi ja yksinäiseksi kuvittelemaansa lintuun:
- - Hän oli silkkiuikku, joka oli tottunut lentämään yksin,
piiloutumaan kaislikkoon yksin. - -
Kuka haluaa tutustua silkkiuikkuun, joka lentää aina vain poispäin? (68-69)
Saran tiedot silkkiuikun elintavoista osoittautuvat virheellisiksi, mutta
luonto toimii teoksessa parantavana voimana. Juhannusyönä Sara ajattelee:
- - Hänestä tuntui, että mennessään pimeästä valoon hän ehti ajatella tuhat
ajatusta, ja ne olivat kaikki hyviä ja kirkkaita, yhtä kirkkaita kuin tämä yö,
joka oli kuin päivä. Kirkkaan takana piilevien varjojen reunat olivat mustia, mutta
ne olivat kaukana eivätkä pystyneet liikkumaan lähemmäksi. (91)
Silkkiuikussa Laine tarttui rohkeasti vaikeisiin aiheisiin. Lapsen masennus sekä
äidin alkoholismi ovat yhä vähän käsiteltyjä aiheita kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa.
Kertomuksen päättyessä sekä Sara että äiti ovat selvinneet pahimman yli. Keskeistä on
oivallus siitä, että äidillä ja tyttärellä on kummallakin erilliset elämänsä, mutta
he voivat siitä huolimatta olla toisilleen läheisiä.
Mirjami Hietala kiitti kirjailijaa Saran sisäisen maailman hallitusta ja elävästä
kuvauksesta. ”Se on miellyttävästi hiljainen tarina, jossa asuu nuoruuden suru, mutta
myös ilo”, kirjoitti Hietala. Kerttu Mannisen mukaan teos toi Mannisen mieleen
Anna Liisa Haakanan Ykä yksinäisen (1980).
|
