Näitkö Lapin lyhyen suven, sen taivaan
kirkkauden ja pilvien pakenevat varjot suurtuntureitten rinteillä?
Elitkö ylämaitten syksyn, kun aurinko upposi maailman äärelle ja
varjot venyivät laaksomaissa – kun usva aamuisin kohosi vuorien
rinteille – kun tuli viluinen tuuli, karisti lehdet koristi maat,
kirjoi jäänvihreät jäkälämatot? Tai näitkö miten lumilieskat pöllysivät
ja nuolivat ylhäisiä maita -–tai näitkö, miten valkoisten
pyramiidien yllä sahasivat kylmät äänettömät valot – miten
Otavan kuvio kääntyi yön mustalla pohjalla - ?
(Tunturi uhkaa, 1938)
Manninen kuvaa Lapin luontoa suurella rakkaudella. Erämaa
on se paikka, mistä voi löytyä miehen onni. Kaupunkiin muuttanut
entinen jätkä ja nimismies tuntuu näkevän pohjoisen tietyn
nostalgian ja romantiikan sävyttämänä. Toisaalta Lapissa vietetyt
vuodet tuovat kuvaukseen realismia ja itse koetun tuntua. Manninen oli
myös tarkka yksityiskohtien suhteen ja tarkasti, että luonnonilmiöihin,
kasveihin, eläinten käyttäytymiseen ja muuhun sellaiseen liittyvät
asiatiedot pitivät varmasti paikkansa.
Lappi esittäytyy omalakisena, luonnon
hallitsemana paikkana. Luonto asettaa elämälle tiukat rajat, ja tämä
ahdistaa osaa uudisasukkaista. Saamelaisten luonteen Manninen kuvaa
luonnon rytmeihin sopeutuneena, kiireettömänä ja suurpiirteisenä.
Mitään ei voinut pitää täysin varmana voimakkaan luonnon keskellä.
Kiireettömyys ja suurpiirteisyys muodostuivat myös osaksi Mannisen
kirjoitustyyliä
Saattoi
olla miehen onni tuo hyvin esille luonnon suuruuden. Ihminen on vähäinen ja hauras osa
luontoa. Tunturit ja Inarinjärvi ovat muuttumattomia vielä silloinkin,
kun kukaan ei enää muista Tuuleman soutajaa.
Luonto on paitsi idyllinen myös vihamielinen
elementti. Luonnon muodostama uhka saattoi olla henkistä tai hyvin
todellista. Romaanissa Tunturi
uhkaa Pohjoisimman kylän papin rouva oli tullut hulluksi, hänestä
oli ruvennut tuntumaan, että läheinen tunturi kaatuu päälle.
Miehen ja luonnon kamppailu on Lapin-kirjallisuudessa
yleinen aihe. Se tuo niiden tematiikkaan mukaan kuoleman läsnäolon.
Erityisesti hukkuminen ja paleltuminen ovat suosittuja aiheita.
Tunturi uhkaa -kirjan päähenkilö Maareh’Ant paleltuu
kuoliaaksi. Erämaan armoilla
-romaanissa taas Leinonen hukkuu koskeen ja vaivalla kuskatut siat
uppoavat matkan viimeisellä etapilla laivan mukana Jäämereen.
Luonnon kiertokulku muodostaa koko Tunturi
uhkaa -romaanin kehyksen. Se alkaa kuvauksella Röppäjalka-nimisestä
ahmasta, joka on menettänyt toisen etukäpälänsä kirjan päähenkilön
Maareh’Antin ansaan. Ant tuntee jonkinlaista outoa sukulaisuutta ahmaa
kohtaan. Sen voi käsittää hänen jonkinlaiseksi eläinsielukseen.
Lopussa ympyrä sulkeutuu, kun Röppäjalka syö vedenhakumatkalla
tuupertuneen Antin toisen käden. Näin vanha lappalainen tulee
kirjaimellisesti osaksi luonnon kiertokulkua.
Oma viehättävä osansa Mannisen luonnonkuvauksessa
on hänen kirjojensa eläinhahmoilla, jotka ovat ihmisten lailla omia
persoonallisuuksiaan. Tyhmän hyväntahtoiset ja säikyt porot, räksyttävät
mutta uskolliset porokoirat ja pahansisuinen ahma-äijä kuuluvat
kirjojen henkilökaartiin.
|
