|
Vuonna 1940 Manninen julkaisi Unkka Mannin jälkeen toisen sota-aiheisen kirjansa Erään
miehen sota. Aihe oli tällä kertaa hyvin ajankohtainen, samana
vuonna päättynyt talvisota. Nopeasti kirjoitettuna se on selkeästi
hiomattomampi kuin hänen Lappi-aiheiset romaaninsa.
Erään
miehen sota perustuu sotavangin haastatteluun, jonka ympärille Manninen on
kirjoittanut kuvitteellisen minämuotoisen romaanin. Kirjan päähenkilö
on sallalainen maanviljelijä, joka joutuu sotaan lähtiessään jättämään
kotinsa ja nuoren vaimonsa. Hän haavoittuu ja joutuu sotavangiksi.
Konttasin
tuskallisesti toivoen tapaavani jonkun omista sotilaistamme;
konttasin, rähmin – turhaan. Olin yksin, jäin yksin. Väsymys ja
heikkous asettui jäseniin, pakotus päähän. Ammunnan kuulin vielä,
mutta se kantautui luokseni enää vain kuin jostakin tajunnan
takamailta. Lopulta en sitten päässyt eteen, en taakse. Rynnistin
käsin ja jaloin – ei minnekään!
Mielenkiintoisinta antia kirjassa on sotavankiajan
kuvaus. Vaikka venäläiset esitetään hieman eriskummallisina,
vankien saama varsin hyvä kohtelu nostetaan selvästi esiin.
Sotavankisairaalassa suomalaiset saavat jopa erivapauksia, he pääsevät
venäläisiä useammin saunaan. Romantiikkaakin
koetaan, kun eräs hoitajista rakastuu yhteen suomalaiseen. Toisaalta
ohjelmaan kuuluu myös poliittista propagandaa.
Mannisen ote on jälleen leppoisan humoristinen.
Nopea kirjoitusprosessi näkyy muun muassa siinä, että
kuvitteellinen ja haastatteluun perustuva aines eivät sulaudu ihan
luontevaksi kokonaisuudeksi. Pitempi kypsyttely olisi tuottanut eheämmän
lopputuloksen. Manninen oli kuitenkin ajan hermolla, mistä hän sai
kriitikoilta kiitosta, samoin kuin realistisesta ja kiihkottomasta
otteesta.
|
