|
Kauneuden attribuutit -trilogian aloittava romaani Aika ja uni vie kirjailijan jälleen Oulun maisemiin. Kirjan
kertoja, vanheneva kirjailija, kohtaa lapsuuden ja nuoruuden minänsä,
oululaisen koulupojan ja asevelvollisuuttaan suorittavan teologian
opiskelijan. Teoksessa yhdistyvät omakohtaiset ja kollektiiviset
kokemukset. Sotilas ei ole vain kokelasaikaansa Oulussa elävä
teologian ylioppilas, vaan hänen rinnallaan esimiehen käskyjä
kuunnellen seisoo sotilas kautta aikojen: syyrialaislegioonan optio,
sadanpäämies, vartiokomppanian päällikkö, joukkueenjohtaja -
Jerusalemissa Antonian linnan portilla, Venäjällä, Puolassa,
Ranskassa.
Rintala pakottaa lukijan katsomaan silmiin
ihmiskunnan historian kauhuja Kristuksen kärsimyshistoriasta omaan
aikaamme. Viime vuosisadan Eurooppa näyttäytyy maanpäällisenä
helvettinä, jollaista edes Dante ei olisi voinut kuvitella. Teoksen
henkilöitä ovat kaikki 1900-luvun kärsimyksissä kidutetut ja
tuhotut, mutta keskeisiksi nousevat vaiennetut venäläiset runoilijat
Anna Ahmatova ja Marina Tsvetajeva.
Teos ei ole tavanomainen eeppinen
romaani, vaan ihmisen syyllisyyttä pohtiva essee.
"Pikku
kokelas on sotilas post. Hän ei vapaudu osastaan kun päästään
siviiliin vaikka luovuttaa armeijan varusteensa ja univormunsa. Joka
kerran on kuulunut 12. syyrialaiseen legioonaan ja seisonut vartiossa
silminnäkijänä todistamassa Ihmisen kidutusta ja kuolemaa, hänen
tajuntansa kirjoittaa témoignage'aan (todistajanlausunto)
niin kauan kuin veri kiertää suonissa. Jokainen aamu on hänelle
uuden oikeudenkäynnin alkamispäivän odotus."
(s. 75)
Lukija joutuu lujille, sillä teoksessa on
runsaasti kirjallisia ja kulttuurihistoriallisia viittauksia ja
erikielisiä siteerauksia. Rakenteellisestikin teos on ongelmallinen,
koska se liikkuu vapaasti ajassa ja paikassa. Uusia henkilöitä tulee
esiin sellaisella vimmalla, että välillä on vaikea tajuta, kuka on
äänessä.
Teoksen runkona kulkeva paluu
Ouluun ja tilinteko kaupungin kanssa on raju.
"Yli
neljäkymmentä vuotta olen kantanut kaulani jatkeena Oulussa siihen
istutettua pässinpäätä, oulupäätä, katsonut sen silmin, kuullut
sen korvin, ajatellut sen sarvin - ja rukoillutkin pässin jumalaa - tänään
äkkiä keskellä kaupunkia minä näen: olen päätön, kaula
poikki."
(s. 130)
Silmien on avauduttava näkemään muuttunut kaupunki: tori on tuhottu,
vanhuuttaan kutistuneet tuomiokirkko ja lyseo ehostettu väärin värein,
rantaa peittävät 1970-luvun laatikkoarkkitehtuurin monumentit,
puutalot ovat "lyyhistyneet
viereen kohonneiden teräsbetonimuskelien voimasta". Jähmettyneessä
Oulussa ennallaan on vain pullean runoilijapiispan patsas,
piittaamaton ilme kasvoillaan.
Aika ja uni
oli sekä Finlandia- että Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokkaana, ja
voitti viimeksi mainitun v. 1994. Raati totesi lausunnossaan mm: "Teos ei ole rikkeetön ja laahaakin raskaasti,
mutta sen kiinteyttää intensiteetti, jolla se tunnustaa minä-päähenkilönsä
omaa piinahistoriaa."
|
