|
Teosta tutkinut Anssi Sinnemäki on löytänyt
siitä yhtymäkohtia
Tolstoin Sotaan ja rauhaan. Yhtäläisyyttä on niin rakenteissa kuin
kohtauksissa ja henkilöissäkin. Omavaraisen teoksesta tekee sen
omaelämäkerrallisuus: kerronta tapahtuu lähinnä kahden perheen ja
suvun kautta, jotka on kuvitteellisuudestaan huolimatta miellettävissä
kirjailijan ja hänen vaimonsa suvuiksi. Tuttuun tapaan Rintala yhdistää
kerrontaan dokumenttiaineistoa. Oman kokemuksensa kautta hän
tulkitsee Suomen lähihistoriaa, mutta suodattaa sen kirjallisen perinteen, Tolstoin epiikan lävitse.
Rintala liikuttelee teoksessaan koko yhteiskunnan
koneistoa ja vaihtaa näkökulmaa sivistyneistöstä ja valtaapitävistä
tavalliseen kansaan, "nahkapeittureihin", maalta kaupunkiin,
etelästä pohjoiseen, rintamalta kotirintamalle. Henkilögallerian
mittavuus tekee teoksen paikoin hankalasti hahmotettavaksi.
Keskeisiksi henkilöiksi nousevat teologi Hessu Kumela ja koululainen
Peni Harjulainen.
Rintalan usein kriittisesti kuvaaman kirkon
edustajana Hessu Kumela on poikkeus: sympaattinen, armoa, laupeutta ja
köyhyyttä painottava humanisti, jonka suulla kirjailija pohtii sodan
mielettömyyttä:
"---
Kodit paloivat, ihmiset ajettiin tänne toiseen Suomeen toisten nurjiin nurkkiin. Miehiä
kaatui. Ei edes käväissyt mielessä että sellainen määrä kärsimystä
ja surua ja onnettomuutta oli tulevaisuudella Karjalan varalle jo
vajaan parin vuoden päästä. Miksi kaikki se piti tapahtua? Vain me
jotka itse olemme tunteneet Karjalan kannaksen elämän, luottavaisen
ja rauhaan uskovan juuri sodan aattona, vain me voimme sen kokea. Mikään
historia ei pysty kuvaamaan sitä järjettömyyttä joka rikkoi
ihmisten sovinnollisen uurastuksen. Kun historioitsijat kirjoittavat
siitä, he viittaavat lähteisiinsä: silloin ja silloin tapahtui niin
ja niin, sen seurauksena näin ja näin. Faktatiedoilla pyhitetään järjettömyyttä.
Aika muovaa tosiasiat toiveitaan vastaaviksi." (Nahkapeitturien linjalla II,
221).
Kirjailijan alter ego on Peni Harjulainen,
perheensä mukana Karjalasta Ouluun päätyvä koulupoika, jossa sodan
kirot konkretisoituvat:
"Evakko
ja sotaorpo. Hän oli niitä molempia. Ja paitsi koditon ja isätön hän
oli jälleen kieletönkin. Pihan pojat vätkyttivät hänen
antrealais-saarijärveläiselleen. Peni teki yllättävän havainnon:
kaupungin poikien kanssa ei voinut mennä juttelemaan ja tekemään
tuttavuutta niin kuin outojen kanssa kotona Antreassa. Nämä olivat
tylyjä ja piikkisiä, jos niitä yritti lähestyä. Heti alkoivat tökkiä
hänen murteestaan ja maalaismoukkuudestaan. Olivat kuin eläimet: näitä
piti lähestyä varovasti ja kesyttää, totuttaa. Päivä
kerrallaan." (Nahkapeitturien
linjalla I, 438).
Nahkapeittureissa Rintala tekee
synteesiä tuotannostaan. Syntyy vaikutelma, että aiemmat teokset
varhaistuotannosta alkaen ovat olleet esityönä trilogialle, joka
tiivistää yhteen Rintalan siihenastisen tuotannon. Nahkapeitturien
linjan jälkeen Rintala julisti, että yhteiskunnallinen
painolasti on romaanissa aina vika ja ettei romaanikirjailijan tule
kirjoittaa yhteiskunnasta, vaan asettaa tavoitteeksi vain hyvän
kertomuksen ihanne.
|
