|
Oulu oli osa Paavo Rintalan mielenmaisemaa.
"Pietari-Leningrad
oli yksi niitä harvoja paikkoja joissa hän oli viettänyt suurimman
osan täysi-ikäisyyttään, ei fyysisesti vaan kaupunkina jossa hänen
tajuntansa eli silloinkin kun hän istui kotona kirjoituspöytänsä
ääressä sata kilometriä lännempänä. Ensimmäinen oli Viipuri, lapsuuden
metropoli. Toinen Oulu,
nuoruuden ahdistus ja kolmas Helsinki ---" (St.
Petersburgin
salakuljetus, 332).
Poikaikänsä ja nuoruutensa Oulusta Rintala ei päässyt
irti milloinkaan, vaan kirjoitti Oulua Suomen kirjallisuuteen kautta
koko tuotantonsa.
"Raksila
on ollut minun nuoruuteni yhteiskunnallinen korkeakoulu. Yhä vielä
mittaan maailmaa sen mittakaavan mukaan, jonka Raksilassa sain:
silloisen keittiön ja kamarin, silloisen elämän niukkuuden ja siitä aiheutuneiden kielteisten ja myönteisten asenteiden
mittakaavalla",
Rintala totesi 1980-luvun alussa koululaislehden
haastattelussa. 1950-luvun
romaaneissa alkanut vaellus Raksilan puutaloista Ainolan kirjastoon
jatkuu viimeisissä teoksissa sulautuneena osaksi eurooppalaista
kulttuurihistoriaa.
Rintalan Oulu-aiheisia teoksia ovat romaanit Rikas
ja köyhä (1955), Pojat
(1958), Pikkuvirkamiehen kuolema
(1959), Paasikiven aika (1969), Nahkapeitturien linjalla
(1976,
1979), Valehtelijan muistelmat (1982), Aika ja uni
(1993)
ja Faustus
(1996). Liminkalaistaitelija Vilho Lammen elämään pohjautuva
romaani Jumala
on kauneus (1959) liittyy myös Ouluun. Mummoni ja Mannerheim
-trilogian viimeisen osan (Mummon ja marskin tarinat, 1962) lopun tapahtumat sijoittuvat
nimeltä mainitsemattomaan "valkeaan kaupunkiin". Pienoisnäytelmä
Jättiläinen
(1981) on kunnianosoitus oululaissyntyisen Yrjö Kallisen elämäntyölle.
v. 1984 ilmestynyt satiiri Porvari
Punaisella torilla kertoo tunnistettavan Oulun herra Heikun
matkoista Neuvostoliitossa. Oulua sivuavat niin ikään kuunnelmat Nainen
Oulun horisontista (1979) ja Omakuva
nuoruuden vuosilta (1989). Oman henkilöhistoriansa kautta
Rintala tutkailee kaupunkiaan myös lehtikirjoituksissaan Kalevassa.
Rintalan teoksille on tyypillistä
kerronnallisten näkökulmien vaihtelu. Suomalaisen yhteiskunnan
kehityshistorian kuvauksen rinnalla kulkee Oulun kuvaus. Paavon elämän
tärkeät paikat - Raksila, Ainolan kirjasto, lyseo ja kirkko ympäristöineen
ja Intiön kasarmialue - tulevat vastaan teoksesta toiseen.
Tapahtumapaikoilla ja usein henkilöilläkin on vastineensa
todellisuudessa, ja paikoin faktan ja fiktion raja hämärtyy:
"He
kävelivät neljä talonväliä kadun päähän ja kääntyivät
Plaanaojan rantakadulla kaupunkiin päin. Leveäksi ruopatun Plaanan
vastapäiselle rannalle rakennettiin kolmikerroksisia kivitaloja,
aravia. Siitä oli vuosia kun linnut olivat viimeksi pesineet ojan
varsilla. Rantapajut oli hakattu. Silta joen yli ei ollut enää
aikoihin ollut kotoinen pieni puusilta, karjan silta. Karjasilta oli
leveä betoniväylä, sen takana laaja omakotialue ja lisää
rakennettiin, metsää hakattiin, maanviljelijät ajettiin alta pois.
Maunun entisen kotipihan yli kulki Nokelankatu." (Valehtelijan
muistelmat, 74).
Kaupunki kolkuttaa kirjailijan mieltä jatkuvasti
ja siihen liittyvät tunnot risteilevät. Sodan Ouluun heittämä
Paavo, kirjailijan alter ego, toteaa
Paasikiven ajassa:
"Kodikseen hän ei
ollut tätä kertaakaan
tuntenut." (s. 153). Koulun ilmapiiri ahdistaa, mutta viimeisen lyseonkevään tunnelmat ovat haikeat:
"Minun tulee ikävä tätä koulurakennusta ja tätä
pihaa." (Paasikiven
aika, 82).
Raksilan proletaarisista tuoksuista kirjailija
liikuttuu:
"Koskaan en häpeä
veturimiesten vaatteista lähtevän hiilen ja keittiön liedeltä
nousevan paistettujen perunoiden hajua. Pysyköön tämä minulle
rakkaana elämäni loppuun saakka. --- Hän
liikuttui kokiessaan rakastavansa tämän tuoksuista Raksilaa. Pientä
maallista hikistä ja ahdasta." (Valehtelijan
muistelmat, 26-27).
Rakkaudentunnustus löytyy vielä toiseksi
viimeisestä teoksesta:
"Rakastin
vaaleanharmaita puutaloja. Niissä oli portaat ja paraatiovi kadulle,
puuleikkauksin koristeltu otsa ja talon jatkeena korkea lankkuaita
jossa portti pihaan. Siellä vanhoja puita, kukkamaa, matala
ulkorakennus." (Aika
ja uni, 156).
Rintalan varhainen Oulun kuvaus on nuoruuden
nostalgian leimaamaa, mutta viimeisissä teoksissa idylli alkaa särkyä.
Nyky-Oulua hänen on vaikea hyväksyä:
"Halli
oli jäljellä ja muutamia aittoja. Tori oli tuhottu, sen yhteys
jokisuistoon, veden elementtiin katkaistu. Rantaan oli noussut muurina
lasibetonilaatikoita. Näkymä ei masentanut, ei enää. Jo sotilaana
hän oli nähnyt, miten kaupunki kiirehti tukehtumaan edistykseensä,
ja kun tänne saatiin yliopisto ja sen yhteyteen humanistinen
tiedekunta, edistyksen nimissä leviävää moukkamaisuutta ei enää
kukaan voinut estää. Vasta sitten kun tänne perustetaan luostari,
kaupunkilaisille alkaa kehittyä sivistyksellinen muisti.
Benediktiiniluostari evankelis-luterilaisen piispankirkon ja
luterilaisittain kiihkouskonnollisen herätysliikkeen
kaupunkiin." (Aika ja uni, 159)
|
