|
Paasikiven aika sijoittuu lähihistoriaan,
YYA-sopimusneuvotteluiden kevään 1948 ja Paasikiven loppuvuodesta
1956 tapahtuneen kuoleman väliseen aikaan. Ilmestyessään v. 1969 se
oli ensimmäinen kaunokirjallinen hahmottelu sodanjälkeisistä
vuosista. Romaanin jatkoteos Kekkosen
aika ilmestyi seuraavana vuonna.
Rakenne on Rintalan romaaneista tuttu: kerronta
etenee kohtaus kohtaukselta rinnakkain historiallisella ja
omakohtaisella tasolla. Presidentti Paasikiven ja aikuistumistaan elävän
oululaisen nuorukaisen Paavon ohella romaanissa on runsaslukuinen
joukko sivuhenkilöitä helsinkiläissivistyneistöstä ja
opiskelijoista oululaistyöläisiin ja -koululaisiin.
Raksila saa tässäkin romaanissa tarkan
kuvauksen:
"Siitä
alkoi rautatien takainen kaupunginosa, Radantakus, Raksila, neliömäinen
muutaman hehtaarin laajuinen hiekkapelto, varmasti ennen rakentamista
laihaa mäntyä kasvanut tasainen kangas, nyt yksikerroksisten
puutalojen peitossa. Kaupunginosa päättyi Plaanaojaan, kapeaan
tummavetiseen puroon, suovettä. Mutapohja ja iilimatoja. Puron takana
levittyi peltoaukea etelään päin niin pitkälle kuin silmä kantoi.
Pohjoisessa puutalot päätyivät maantiehen. Sen takana oli
hautausmaa. Hänen kaupunkinsa. Sota oli heittänyt hänet tänne
kymmenvuotiaana Karjalan Kannaksen maaseudulta. Kodikseen hän ei
ollut tätä kertaakaan tuntenut. Tai ainakin minä nyt ajattelen näin.
Nyt, kun tiedän, että minä en elä täällä enää joka päivä
niin kuin tähän asti. Kesäkuussa alkaa sotaväki. Ja sitten
opiskelu Helsingissä. Puutalojen merkitys minun elämääni on päättymässä.
Satakunta puutaloa. Joka talon ympärillä aita ja piha, ja pihalla
ulkorakennus, jossa jokaisen keittiön ja kamarin muodostaman
huoneuston asukkaille oma puuvaja ja puuvessa, jossa yhtä monta
koppia kuin talossa keittiön ja kamarin asuntoja ---" (Paasikiven
aika, 153-154)
Kehyskertomuksena ovat Paasikivi-jaksojen
monologit. Rintalan Paasikivi on karrikoiden kuvattu äreä, tuhiseva
ukko, mutta myös uutta ulkopolitiikka edustava valtiomies:
"Suomi
on aina ollut sivistyksellisesti ja taloudellisesti rikkaalle Venäjälle
olematon asia, pelkkä sylkäisy. Sotilaalliset seikat ovat merkinneet
kaikkea. Ja nyt kun meillä on mahdollisuus saada aikaan semmoinen
sopimus, jossa sotilaalliset näkökohdat molemminpuolisesti
rauhoitetaan, se aukaisee ihan uuden vaiheen Suomen ja Venäjän
suhteissa: me tulemme Neuvostoliitolle merkitseväksi tekijäksi
sivistyksellisessä ja taloudellisessa mielessä. Sopimuksella voidaan
eliminoida se, ettei venäläisten tarvitse Suomeen päin
suhtautuessaan tuijottaa enää pelkästään luoteisrajansa
turvallisuutta. Ja minun pääministeri sanoo nyt, ettei eduskunta voi
tätä hyväksyä." (s.
15)
Sodanjälkeisellä sivistyneistöllä on
vaikeuksia Paasikiven linjan hyväksymisessä, mutta Oulu osakeyhtiön
puutyömies Jaakko Piippo tuntee sen omakseen. Piippo esittää
"jos minä olisin Paasikivi" -monologissaan kansanmiehen näkemyksen
maan ulkopolitiikan hoidosta. Teoksen lopussa hän tiivistää:
"Oli
se kumma että niin rikas mies kuin se Paasikivi, oli ensin
suomalainen ja vasta toisekseen kapitalisti ja porvari---Vaikka se tämä
Paasikivi alotti herranuransa varsinaisten patamustien porvareitten ja
Ryssän Nikun kumartajien kanssa, se vielä ennen kuolemaansa oli päässy
kiertämään elämän ympyräviivan täyven kierroksen: se oli päässy
lähemmäs työkansaa kuin yksikään suomenherra." (s. 338)
"Toteemipaalujen aika" -luvussa Rintala
viittaa armeijan hierarkian ja luonnonkansojen
poppamies-järjestelmän yhtäläisyyksiin. Poppamiesten lietsoma
pelko vertautuu tapaan, jolla koulutettaville varusmiehille
perustellaan armeijan olemassaoloa. Vastakohtana Paasikiven linjalle
suurimpina poppamiehinä esiintyvät Svinhufvud ja Mannerheim, joiden
perintönä "idän uhka" pysyy ulkopolitiikan lähtökohtana.
Myös tämä kirja synnytti keskustelua lehtien yleisönosastoissa:
ulkokirjallista väittelyä käytiin siitä, olisiko Paasikiven käsitys
Mannerheimista voinut olla "viiksiänsä vahaava vanha
marakatti".
Oulu-osuudessa on avainromaanin piirteitä. Paavo
ja hänen tunnistettavat toverinsa käyvät isänmaallishenkistä Oulun lyseota, harrastavat
kirjallisuutta, "etsivät tyttöä" ja hakevat paikkaansa
maailmassa. Äidinkieltä opettaa legendaarinen Anna Leinonen, jonka
lempioppilas Paavo on. Hengissä pysymisen ehto "kaukana
maailmasta" elävälle nuorukaiselle on kirjasto:
"Ilman
Samulia (kirjastonjohtaja Samuli Pakkala)
minun Ouluni olis tuhat kertaa autiompi. Se on tilannut niin auliisti
kirjoja, mitä me vaan on ehdotettu. Ainakin minä olisin säkissä
ilman Pakkalaa. Ajattele nyt millaisen taidekirjaston se on hankkinut
Ainolaan. Väkisin kiristänyt kaupunginhallitukselta rahat. Semmoista
kirjastoa ei löydy varmaan mistään Suomen maaseutukaupungista ---"
(s. 61).
Oman elämänsä vaiheita, vuosia 1948-1956,
Rintala kuvaa romaanissaan avoimen omaelämäkerrallisesti.
Pappislukunsa lopettamispäätöksen tehnyt, tulevaisuuden edessä
hapuileva ja ahdistunut Paavo irrottautuu romaanin loppupuolella
kerralla Oulusta kosimalla ystävien luona tapaamaansa nuorta naista.
Kirjailijan omaan henkilöhistoriaan liittyvä osuus päättyy
valoisaan nuoren perheen arjen kuvaukseen, jossa nuori äiti imettää
esikoistaan.
|
