|
Joni Skiftesvik kuvailee äitiään Ailaa (s.
17.1.1930 Haukiputaalla) sisältä herkäksi ja tunteelliseksi ihmiseksi,
joka rakasti suuresti kotiseutuaan, sen luontoa ja ihmisiä. Pojalleen
Jonille Aila-äiti oli aina innostaja, tukija ja palautteen antaja. Hän
opasti lapsensa kirjojen pariin ja luki itsekin paljon etenkin
lähihistoriaan liittyvää kirjallisuutta. Hän oli erinomainen tarinoiden
kertoja, ja Skiftesvik myöntää, että monet hänen tekstinsä, kuten
esimerkiksi romaani Salli Koistisen talvisota,
ovat saaneet aineksia äidin tarinoista ja muisteluksista. Yksi hurjimmista
kertoo perheen Petsamon ajoista, kun Aila yhdeksänvuotiaana lykki
potkurilla sotaa pakoon Petsamon Salmijärveltä Norjan puolelle,
sairastui ja joutui eroon äidistään ja siskoistaan. Muistelus ”Siskoni
katosi pommituksessa” on julkaistu Elämä-lehden numerossa 2/1983.
Kyseisen kirjoituksen, kuten myös monia muita elämänvaiheisiinsa
liittyviä tekstejä Aila kirjoitti muistiin poikansa yllytyksestä.
Aila-äidin piirteitä on muutamissa poikansa teosten
naishahmoissa, kuten miestään meriltä kotiin odottavissa vaimoissa
(esimerkiksi Kurtin Linnea romaanissa
Luotsin tarina,
1994) tai laivanlastaajanaisessa, joka irrottaa maidosta jäätynyttä
puseroa rinnoiltaan (Vesterperin Laina romaanissa
Pystyyn haudattu,
1984). Mitä ilmeisimmin yhtenä Skiftesvikin voimakkaiden naiskuvien
synnyttäjänä on ollut juuri hänen oma äitinsä, joka lähes yksin
kasvatti, elätti ja koulutti nelilapsisen perheensä vaikeissa
olosuhteissa.
Aila Elina Susanna Enojärvi tapasi norjalaisen
merikapteeni Otto Olafsen Skiftesvikin tansseissa
Martinniemessä vuonna 1947. Aila oli oppinut norjaa lapsuuden ajan
evakkomatkallaan, mikä lienee edesauttanut parin tutustumista.
Rakastuneet Aila ja Otto pitivät yhteyttä toisiinsa kirjeillä, ja Otto
kävi tapaamassa suomalaismorsiantaan useaan otteeseen. Joni syntyi
26.7.1948 Haukiputaalla.
Aila ja Otto vihittiin avioliittoon 15.3.1949
Haukiputaalla, minkä jälkeen nuori perhe muutti Oton kotiseudulle
Asköyhin Bergenin liepeille. Kohta muuton jälkeen Otto lähti merille ja
Aila jäi pienokaisensa kanssa yksin. Suunnaton koti-ikävä vaivasi nuorta
vaimoa, ja kirjeenvaihto äidin ja sisarten kanssa oli vilkasta. ”Tuu
kottiin sieltä”, Aino-äitikin jo kirjoitti
Aila-tyttärelleen – näin Joni muistelee äitinsä hänelle myöhemmin
kertoneen. Jonkin aikaa Aila oli töissä kalatehtaalla. Oton sukulaiset
suhtautuivat häneen ystävällisesti ja auttavaisesti, mutta silti kaipuu
kotiseudulle vei voiton, ja Aila matkusti takaisin äitinsä luo noin
kahdeksan kuukauden Norjassa olonsa jälkeen. Virallisesti Aila ja Otto
erosivat vasta elokuussa 1952.
”Koskaan äitini ei puhunut negatiivisesti Otosta.
Hän sanoi avioeron syitä olleen oman nuoruutensa, kestämättömän
koti-ikävänsä ja vieraiden, turvallisesta kotipiiristä kovasti
poikenneiden olosuhteiden. Mahdollisesti avioliitto olisi kestänyt, jos
isäni olisi jäänyt maihin, mutta hänelle ei ollut työtä tarjolla maissa.
Pariskunnan kymmenen vuoden ikäero ei käsittääkseni vaikuttanut
mitenkään eroon. Ainakaan äitini ei koskaan maininnut sitä häiritsevänä
tekijänä”, Joni Skiftesvik muistelee. (Kirjailijan haastattelu
15.2.2005.)
Aila siis palasi runsaan vuoden ikäisen
lapsensa kanssa Martinniemeen ja asettui asumaan lapsuudenkotiinsa.
Kesät Aila lastasi laivoja – ensimmäiset laivansa
hän oli lastannut jo sota-aikana 13-vuotiaana – ja 1950-luvun alussa hän
oli jonkin aikaa merillä, kun työtä ei talvisaikaan ollut maissa
tarjolla.
Ollessaan keittiöapulaisena suomalaisessa s/s
Castorissa Aila tutustui matruusi Bror Anshelm Erikssoniin (s.
21.3.1929 Inkoossa). Aila ja suomenruotsalainen Bror vihittiin
helmikuussa 1953, ja he asettuivat asumaan Ailan kotitaloon. Avioliitto
oli aluksi varsin onnellinen. Brorin oli tarkoitus mennä merikouluun,
mutta hän ei päässyt sinne värisokeutensa vuoksi. Se oli miehelle kova
isku. Myöhemmin hän seilasi puosuna ja laivakirvesmiehenä.
Aila toivoi koko avioliiton ajan Brorin jäävän
maihin, jotta ”voitaisiin elää kuin muutkin ihmiset”. Bror teki lukuisia
yrityksiä maihin jäämiseksi ja työskenteli muun muassa Rauma-Repolan
lautatarhalla, mutta hän ei viihtynyt työssään, kun palkkakaan ei ollut
yhtä hyvä kuin laivoissa. Pian hän oli taas merillä. Ailalle ja Brorille
syntyi kolme lasta.
Rahasta oli tiukkaa. Aila pääsi vakinaiseksi
ahtaajaksi Martinniemen satamaan 1950- ja 1960-lukujen taitteessa.
Skiftesvik muistelee, kuinka hänen äitinsä lähti satamaan töihin
aamukuuden jälkeen päässään baskeri ja vaatteiden suojana pressusta
leikattu essu, vörkkeli. Äitiään hän kuvailee vahvaksi ja kookkaaksi
naiseksi, joka teki ahtaajana töitä miesten lailla. Haastattelussaan
8.6.2004 Skiftesvik kertoo:
”Ei siellä ollut pienelle ja heikolle sijaa.
Ihmiset hankkivat elantonsa raskaalla, ruumiillisella työllä. - - Naisen
oli oltava miehen veroinen, jotta hän pääsi lastaamaan laivoja. Piti
olla terve, piti olla kokoa, voimaa ja sisua ja piti näyttää, että
jaksaa tehdä töitä, että pääsee tienaamaan.”
Perhe muutti Jonia ja mummoa lukuun ottamatta
Inkooseen. Asunnoksi oli vuokrattu pienehkö mökki. Brorin oli tarkoitus
jäädä maihin, mutta toisin kävi. Hänestä ei ollut maakravuksi, ja pian
hän taas seilasi. Aila lapsineen palasi Martinniemeen. 1960-luvun
alkupuolella Aila ja Bror alkoivat puuhata rakentamista ja lunastivat
Aino-mummon talon tontteineen. Bror oli jälleen merillä, ja rakentaminen
jäi yksinomaa Ailan harteille. Asuntolaina oli suurehko, ja Joni kertoo,
että sen hoitaminen oli melkoinen tarmon ja sitkeyden näyte hänen
äidiltään. Ailan ja Brorin avioliitto alkoi rakoilla 1960-luvun
puolivälissä ja johti avioeroon vuonna 1975. He pitivät hatarahkosti
yhteyttä vielä avioeron jälkeen.
Martinniemen kylällä ja koko Haukiputaalla Aila
muistetaan kotiseutuaktivistina, oman kylänsä asioiden puolesta
puhujana. Hänen ansiostaan jo kertaalleen asunto-alueeksi kaavoitettu
Kurtinhaudan rantametsä pelastui rakentamiselta, ja kyseistä metsikköä
kutsutaankin yhä vielä kyläläisten suussa ”Ailan metsäksi”. Metsän
säästämiseksi tämä viisas ja neuvokas nainen kokosi kylän väestä
yhteisen rintaman, järjesti lehdistötilaisuuksia ja tuotti paikalle
päättäjiä ja poliitikkoja, jopa kansanedustajia.
Lastensa ja lastenlastensa elämää Aila seurasi
aktiivisesti loppuun asti. Hän kuoli vaikean sairauden murtamana
1.9.2004 Haukiputaan terveyskeskuksen vuodeosastolla. |
