Vaaskivi kriitikkona

”Sanan täytyy samalla kertaa putoilla painavana ja siivitettynä.”

Vuodet Oulussa 1931-1934 olivat antoisia Vaaskivelle, vaikkei hän vielä lyönytkään läpi kirjailijana. Hänen lukuintonsa vain kasvoi, ja hän oli vakioasiakas kaupungin kirjakaupoissa ja kirjastossa. Vaaskivi laajensi lukeneisuuttaan kirjallisuuden kaikille aloille. Filosofia, psykologia, mytologia, teosofia, kaunokirjallisuus ja erityisesti saksankieliset tieteelliset teokset vetivät häntä puoleensa. Vaaskivi kertoi myöhemmin, että hän koki nämä vuodet hyödyllisiksi tulevaa ajatellen, mikä varmasti olikin totta.

Monipuolinen lukeminen oli eduksi Vaaskivelle. Kalevan kesätyön jälkeen hän alkoi vähitellen saada kirjoitustöitä sanomalehdiltä. Hän teki useita kymmeniä kirjallisuusarvosteluja Kalevalle, minkä jälkeen hän sai palstatilaa myös muissa lehdissä ja aikakausjulkaisuissa. Kirjallisuusarvostelujen myötä Vaaskiven nimi tuli tunnetuksi suomalaisissa kirjallisuuspiireissä. Itse hän aluksi melkein säikähti menestystään.

Vaaskiven ensiesiintyminen kriitikkona oli Topeliuksen Tähtien turvattien arvostelu. Ensimmäisten arvostelujen jälkeen Vaaskiven kirjoitustyyli kehittyi paljon. Hänen mielenkiintonsa kohdistui aluksi historiaan, mutta vähitellen uusi, aikalaisongelmia käsittelevä kirjallisuus kiinnitti hänen huomionsa. Vaaskivelle oli luonteenomaista kytkeä esitettävä teos kulloistenkin maailmantapahtumien yhteyteen.

Kai Laitisen mukaan Vaaskiven kirjoitusten taso nousi jyrkästi vuoden 1934 tienoilla. Myötäilevä selostelu poistui ja tilalle tuli uutta sanonnan terävyyttä ja loistoa. Kirjoitus oli saanut persoonallisuutta. Tyylin ja sisällön muutokseen vaikutti ennen kaikkea tutustuminen moderniin psykologiaan ja psykoanalyysiin. Nämä antoivat kriitikolle uusia tapoja käsitellä ja tulkita kirjallisuutta ja sen hahmoja. Psykoanalyysiä käyttäessään Vaaskivi poikkesi hallitsevasta kritiikkityylistä.

”Antaa ajassa liikkuville ajatuksille selvä, syövyttävä, loistoisa, esineellinen ja aistimusvoimainen ilmaisu.”

Vaaskiven maine kriitikkona kasvoi. Pian hänen kirjoituksiaan saattoi lukea muun muassa Helsingin Sanomista, Uudesta Suomesta, Turun Sanomista, Suomen Kuvalehdestä ja Valvoja-Ajasta. Vuonna 1935 Vaaskivelle tarjottiin vakinaista kriitikon paikkaa kulttuuriaikakauslehti Suomalaisesta Suomesta. Tällöin hän päätti ja osittain myös joutui vaihtamaan sukunimeään alkuperäisestä Wahlstenista Vaaskiveksi. Suomalaiskansallinen Suomalainen Suomi ei nimittäin hyväksynyt ruotsalaisia nimiä lehteensä. Voidakseen kirjoittaa lehteen oli hänen siis vaihdettava nimensä suomalaiseksi.

Pelätty kriitikko

Vaaskivi ei ollut suorittanut ylioppilastutkintoa, ja muutenkin opiskelu oli jäänyt vähäiseksi. Hän kokikin aluksi alemmuudentunnetta, jota hän pyrki peittämään arvosteluissa vilisevillä vierasperäisillä fraaseilla ja sivistyssanoilla. Hän korvasi puuttuvan ulkonaisen pätevyyden oppineisuuden tulvalla.

Vähitellen luottamus omaan tyyliin kasvoi. Rohkeus oli Vaaskiven arvostelujen olennaisin piirre. Hän loi maineensa värikkäällä tyylillä sekä terävällä ja raivokkaalla kritiikillä. Vaaskivestä tuli pelätty kriitikko, jonka teilaustyyli ei antanut armoa kenellekään. Esikuvan tyyliinsä Vaaskivi sai Olavi Paavolaiselta. Vaaskivi vaati kirjoitukselta terävyyttä, älyllisyyttä sekä psykologista uskottavuutta.

Tunnetuin teilaus kohdistui Eino Railon Yleisen kirjallisuuden historiaan. Kritiikki julkaistiin Suomalaisessa Suomessa vuonna 1937, ja sitä on kuvattu suoranaiseksi teurastukseksi. Kritiikin tyyliä voinee sanoa jopa epäammattimaiseksi, sillä se sai epätavallisen persoonallisen sävyn. Kritiikin kohteena oli yhtä paljon Railon persoona kuin arvosteltava teos. Kuitenkin arvostelussa oli myös osuvia havaintoja teoksen vanhoillisuudesta ja osittaisesta harhaanjohtavuudesta.

Vaaskivi otti kritiikeissään kantaa suomalaisen proosan sen hetkiseen tilanteeseen. Hän korosti sen ummehtunutta ja taaksepäin kääntynyttä luonnetta sekä pinnallisuutta. Hän asetti tarkastelemansa teokset eurooppalaista taustaa vasten ja vertasi niitä kansainvälisiin huipputeoksiin. Vaaskivi otti lisäksi kantaa suomalaisen kirjallisuuskritiikin luonteeseen. Hän vaati, että kriitikko ei saa ottaa huomioon mitään muuta kuin taideteoksen taideteoksena. Kriitikon elämänkatsomus ei saanut vaikuttaa arvosteluun.

Vaikka Vaaskivi tuli tunnetuksi ja menestyi ihailtuna ja armottomana kriitikkona, oli kriitikkoaika hänelle vain välivaihe. Arvostelutoiminta ei merkinnyt hänelle totista elämänarvoa, vaan se oli etappi ennen varsinaista kirjailijanuraa. Vaaskiven varsinainen ura arvostelijana kesti neljä vuotta, sillä vuoden 1938 jälkeen hän omistautui lähes kokonaan romaaneille. Hän arvosteli uransa aikana noin 400 teosta, joista yli puolet oli suomalaisia. Arvostelut jakautuivat aihepiireittäin siten, että noin puolet käsitteli proosaa ja draamaa, kolmannes lyriikkaa, vajaat viisitoista prosenttia kirjallisuudentutkimusta, elämäkertoja ja muistelmia ja loput psykologiaa, uskontotiedettä ja luonnontieteitä.

Lähteet:
Ihonen, Markku: Museovaatteista historian valepukuun. T. Vaaskivi ja suomalaisen historiallisen romaanin murros 1930-1940-luvulla
Laitinen, Kai: Metsästä kaupunkiin
Sormunen, Eino: Kirkkotarhaa ja kulttuurimaata
Suomalainen Suomi 6/1937
Vaaskivi, T: Aino Kallas – runoilijakuva. Esipuhe teoksessa Kallas, Aino: Valitut teokset 1. Valkea laiva
Vaaskivi, T: V. A. Koskenniemen runous

Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto 2002