Vuosien ajan Vaaskiven salainen unelma oli ollut kirjoittaa teos Jeesuksesta.
Aihetta hän oli pohtinut ja muotoillut mielessään nuoresta pojasta
saakka. Hän oli toki kirjoittanut aiheesta usein, mutta hän ei
kokenut vielä nuoruudessaan olevansa valmis näin suureen ja
vaativaan työhön. Vaaskivi koki, että kaikki hänen julkaistutkin
teoksensa olivat vain välietappeja hänen kulkiessaan kohti tätä päätyötä.
Kristuksen hahmo hallitsi Vaaskiven mielikuvitusta erityisen paljon hänen
viimeisinä vuosinaan. Sijaiskärsimys ja kuolema tuntuivat
kirjailijasta itse eletyiltä: ”On
kuin kaikki ihmiskunnan kärsimykset olisivat harteillani.” Päätyön
aloitus siirtyi kuitenkin liian myöhäiseksi. Pyhä
kevät julkaistiin keskeneräisenä Vaaskiven kuoleman jälkeen
keväällä 1943.
Vaaskivi ryhtyi kirjoittamaan Pyhää kevättä samaan aikaan, kun hän vielä kirjoitti ja
korjasi Yksinvaltiaan toista
osaa. Hän sai valmiiksi parisataa liuskaa. Se oli vain alkusoitto. Hänen
unelmansa oli kirjoittaa kolmiosainen teos kärsimyshistorian henkilöistä
ja tapahtumista. Kärsimyshistoria oli Vaaskiven mielestä
maailmankirjallisuuden valtavin aihe, koska siinä yhtyivät kaikki väkevien
intohimojen pyörteet, julmuus ja jalous, itsekkyys ja uhrimieli,
saasta ja puhtaus.
Teos kertoo pääsiäisviikon tapahtumista ja
vapahtajan odotuksesta. Lähteinä oli teologisten ja antiikin teosten
ja tutkimusten lisäksi kaunokirjallisuutta. Erityisen tärkeäksi
Vaaskivi koki Gabriel Mirón novellikokoelman Kärsimyshistorian
henkilöitä.
Keskeneräisyys on helposti havaittavissa. Päähenkilö
Jeesus (Jeshua) ei vielä kunnolla pääse esiin koko kirjassa. Hän
esiintyy enimmäkseen vain toisten puheissa. Ilmassa on jännitystä
ja vapahtajan odotusta. Vasta kirjan toiseksi viimeisessä luvussa
Haikarat valkosulat, Jeesuksesta itsestään tulee toimiva hahmo.
Keskeisemmäksi henkilöksi teoksessa nouseekin vanha mies, Jairus,
joka muista hahmoista poiketen ymmärtää tulevan Messiaan
hengellisen kuninkuuden. Suuren osan teoksesta vievät Jairuksen
muistelut, joissa myös kuvataan Jeesuksen toimintaa ja ihmetekoja.
Jeesus on Jairuksen muisteluissa enemmänkin
ihminen kuin jumala. Hän on arkinen ja inhimillinen, hilpeä ja
nauravainen. Toisaalta hän on tietoinen voimastaan, koskematon hahmo.
Häntä sanotaan kauniiksi, vaikkei kasvoja tarkasti kuvatakaan. Ääntä
ja silmiä kuvataan toistuvasti. Jeesuksen suuruus esiintyy
abstrakteissa kuvauksissa: tuoksuina ja tuulahduksina, taivaansinisen
viitan häilähdyksinä.
Kurjuus ja loisto ovat Pyhässä
keväässä vastakkain. Vaaskivi kertoo naturalistisesti ja
yksityiskohtaisesti kurjuudesta ja sairaudesta:
”Puuskittaiset vesikuurot olivat ahtaneet koko huoneen pohjoispylväikön
täpö täyteen kapisia ja täisiä ryysyläisiä. Tuuli lonkutti
ovea, siihen sotkeutui orpolasten itkun tuherrus ja kahden
heikkomielisen mölinä, joka sekin hävisi myrskyn ääniin…Heidän
rievuistaan uhosi tunkan ja eltaantuneiden kalanpäiden haju. Jairus
huomasi senkin, että tuossa joukossa oli muutamia, jotka löyhkäsivät
visvalle, ja kaikin puolin kiero ja vääntynyt halvattu
niinimatollaan…”.
Teoksen hahmot sijoittuvat selkeästi joko
henkisen ja aineellisen kurjuuden tai kirkkauden ja puhtauden
maailmaan.
Teoksen kertojana toimii kolmannen persoonan
kertoja, joka ei itse kuulu tarinaan. Kuvaustyyli on kehittynyt
edellisiin teoksiin verrattuna. Teksti on edelleen yksityiskohtaista,
mutta luettavampaa. Kansanelämän kuvaukset ovat runsaita ja
mielenkiintoisia. Jeesuksen luonteen kuvaus on ollut vaikeaa. Vaaskivi
koki, että hänen oli oltava mahdollisimman totuudenmukainen
kuvatessaan päähenkilöä. Kuvauksen tuli olla historiallisesti
tarkkaa ja lähteisiin pohjautuvaa
|
