|
Tuotannon laajuudesta
kertoo se, että Vaaskiveltä jäi julkaisematta muun muassa kolmesataa
runoa. Vaaskivi lähetti runojaan WSOY:lle luettavaksi. Ne kuitenkin
palautettiin kirjoittajalle julkaisemattomina. Mukana oli kirje, jossa
kustantaja tunnusti runoissa olevan paljon kauneusarvoja, mutta
arvosteli tekijän makua vielä horjuvaksi. Runot kertoivat usein yksinäisyydestä,
painajais- ja toiveunista sekä kaipuusta jonnekin kauas, kuten itämaille.
Itämaiden eksoottiset ihmiset viehättivät nuorta kirjailijaa.
Prinsessat ja tanssivat hahmot kansoittivat runojen maailmaa.
Nurunnihar
Yön
temppeli pylväin kallein
on piirtynyt pimeään samettiin.
Ja kuultavin helmivallein
luo varjoja laineisiin.
Sävel
huilujen hiipuu umpeen
kuin tummuen luolien hopeaan.
Ylös nousee suitsutus lumpeen,
kuu paistaa portaitten purppuraan.
Yli
Lotusten laulut kummat
sulin kulkevat kuumin ja kuolevat pois.
Unen Pandanusruusut on tummat;
Yö on kuin soittoa ois.
Ei
taakkaa painavan aineen,
vain holveja linnojen hiljaisten.
Ja loistossa kuuvalolaineen
soi hyminä huilujen.
Nurunnihar
– kuuvalo viipyy.
Nurunnihar – me kuljemme poltosta maan
Kun bulbulin laulu hiipyy,
Yön Pandanusruusuille uinumaan.
Lyyrisen luomisen tarve vaihtui
pian proosaan. Vaaskivi koki, että proosa oli lähempänä hänen sydäntään
kuin lyriikka. Häntä kiinnostivat suuret aiheet, joissa mielikuvitus
sai vapauden kulkea esteettömästi. Hän halusi käyttää ja soveltaa
sitä suunnatonta tietomäärää, jonka hän oli vuosien lukemisella
saavuttanut. Alku oli kuitenkin vaikeaa. Julkaisemattomaksi jääneiden
romaanien määrä nousi yhdeksään, minkä lisäksi oli vielä
lukuisampia romaanisuunnitelmia ja -käsikirjoituksia. Yhteistä näille
kirjoituksille oli psykologinen
analyysi: kirjojen pääpaino oli henkilöiden sielunelämän
kuvauksessa. Lisäksi henkilöt olivat jokseenkin epänormaaleja ja
pingottuneita, kuten Lybäck asian ilmaisee. Vaaskivi suosi jo tuolloin uskonnollisia
aiheita.
Intohimo kirjoittamiseen säilyi.
Vaaskivi koki kirjoittamisen ainoaksi mahdollisuudeksi, ja vastoinkäymiset
vain vahvistivat tunnetta. Kirjeissään sukulaisille ja tuttaville hän
painotti usein kutsumustaan:
”minä
olen vakuutettu siitä, että olen omalla urallani ja myös menen
eteenpäin. Mutta kuten meidän aina kaikissa asioissa täytyy hiukan
tinkiä ja suuntautua tasaisemmille, sileämmille ja karummille teille
alkuperäisistä kuvitelmistamme, niin minäkin tiedän, että
monenmoiset haihatteluun vivahtavat, epäkypsät ajatukset saavat väistyä
ensin, ennen kuin minä voitan tulikasteeni. Ja kaikki viittaa siihen,
että näin myös käy.”
(Kirje Aino Hämäläiselle syyskesällä 1931.)
|
