Mitä tarkoitti pop ja rock

Uutta rytmimusiikkia kutsuttiin popmusiikiksi aina 1960-luvun lopulle asti. Pop oli uutta luovaa, rajoja rikkovaa ja nopeasti kehittyvää. Montereyn kuuluisa festivaali vuonna 1967 oli nimenomaan popfestivaali. Jimi Hendrix oli poptähti. Termi "rock" liittyi tässä vaiheessa vain 1950-luvun rock and rolliin, Little Richardin ja Chuck Berryn kaltaisiin artisteihin. 

Popmusiikkiin liittyi tietysti myös pintailmiöitä ja muotijuttuja. Television popohjelma Tanssihetki esitteli nuorten uusia tanssi-, vaate- ja kampausvillityksiä. Samaa linjaa noudattivat aikakauslehdet Ajan sävel ja Suosikki, joissa itse musiikki oli jäädä faniuden ja muodin jalkoihin. Liike-elämä ymmärsi popin voiman myydä erilaisia tuotteita nuorille. Pop ja bisnes "koplattiin yhteen". 

Musiikkiterminä pop alkoi pinnallistua. 1960-luvun lopulta ruvettiin puhumaan rockista tai rock 'n' rollista, kun tarkoitettiin kapinallista, tinkimätöntä, rajua ja kokeilevaa rytmimusiikkia. Pop alkoi vastaavasti tarkoittaa kaupallista ja laskelmoitua hittimusiikkia, jota isot levy-yhtiöt "tehtailivat" puhtaasti rahantekotarkoituksessa. Suomessa tyylien vedenjakaja olivat rockfestivaalit. Ruisrockin jälkeen rock ja pop ja toisaalta pop ja iskelmä etääntyivät toisistaan. Johnny, Danny, Markku Aro ja muut kotimaiset popparit liukuivat vähitellen rockin ulkopuolelle. 

Poppia höyryradiosta

Kahdeksan kärjessä oli 1960-luvulla radion ainoa listaohjelma. Se ei perustunut myyntitilastoihin, vaan ohjelmaan kutsutut "tavallisten nuorten" raadit arvioivat levyjä. Yksi raati kokoontui säännöllisesti Helsingissä ja toinen eri "maaseutukaupungeissa", joissa oli Yleisradion studio. 

Hannu Karjalainen sai oheisen kutsun käteensä Oulussa kadulla. Ensimmäinen käynti radion studiossa - "olihan se  jännää! ... studio sijaitsi tuolloin Kauppurienkatu 23:ssa, ns. Maamiesseuran talon 4. kerroksessa." 

Yleisradio haki nuorisoa arvosteluraatiin. 

Nauhoituksessa kuunneltiin otteita uusista biisitulokkaista sekä edellisen kerran suosikeista. Näistä äänestettiin uusi Kahdeksan kärjessä -lista. "1960-luvun lopulla popmusiikkiohjelmat olivat vielä harvinaisia, joten niitä 'laittauduttiin kuuntelemaan'. Radiosta kuului vain kaksi Yleisradion suomenkielistä kanavaa, yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma. Popmusiikkia saattoi kuulla "kevyemmästä" rinnakkaisohjelmasta yhteensä vain tunnin tai pari koko viikon aikana", muistelee Karjalainen. 

Hetkinen, osaako kukaan meistä laulaa?

Pelkällä rautalankaohjelmistolla ei kauan pärjännyt. Ulkomaisten esikuvien mukaan useimmat Oulun seudun kitaryhtyeet hankkivat 1964-65 paikkeilla vahvistuksekseen laulusolistin. Kokoonpanojen muutos näkyi nimissä. Nyt oli Jack & the Coyotes, Dean & the Flintstones sekä Ben & the Trickers. Ilkka "Jack" Olimiala lauloi ensin Coyotesin ja sitten Bachelorsin solistina. Kalle "Gene" Nurmiranta tuli Coyotesin solistiksi Jackin jälkeen. 

Nämä kokoonpanot esittivät vuoronperään rautalankainstrumentaaleja ja laulusolistin tulkitsemia rock and roll- ja muita suosikkikappaleita. Solistin rooli edellytti paitsi lauluääntä myös kohtalaista englanninkielen taitoa. Tämä taito oli vielä 1960-luvun alussa suhteellisen harvinainen.

Beatlesista oli tullut nuorison levysuosikki ja yhtye oli myös filmiltä tuttu. Syksyllä 1964 Riossa pyöri yhtyeen elokuva A Hard Day's Night. Beat-tyyli levisi paikallisten yhtyeiden keskuudessa ja twist-rytmit jäivät. Uusien yhtyeiden nimissä ei enää mainittu erikseen laulusolistia. Kitarapohjaisia kokoonpanoja laajennettiin sähköuruilla, ja jotkut saksofonillakin, joka oli yleinen instrumentti suosiota saavuttaneessa soul-musiikissa. Tällainen soitinkokoonpano oli esimerkiksi 1965 perustetulla The Hooksilla. 

Katto matalalla, tunnelma korkealla. The Hooks treenikämpällään 1960-luvun puolivälissä. 
Iso kuva vasemmalta: Kalle Fält, Jukka Anttonen, Terho Piirala, Veikko Juntunen. 

Keikkamatkoja

1960-luvun puolivälissä puhelin oli monin paikoin Suomea vielä sen verran harvinainen, että keikkoja täytyi lähteä sopimaan paikan päälle. Henkilökohtaisesti sovittu myös tuntui varmemmalta. Niinpä Bachelorsin basisti ja erään toisen yhtyeen soittaja lähtivät talvella 1965 Itä-Suomen kierrokselle neuvottelemaan bändeillensä kiertuetta. Tuloksena oli Bachelorsille kolmen viikon kiertue Kajaanin pohjoispuolelta Joensuuhun.

Oululainen Markku "Beni" Pussinen toimi Bachelorsin ja muidenkin roudarina pitkillä reissuilla. Värikkäällä monitoimimiehellä oli keikalla oma soolo-osuutensa. Laulut olivat aina samat: Be-bop-a-lula ja Tintarella di Luna. Muina aikoina Pussinen pyöritti Oulussa omaa ohjelmatoimistoaan. Hieman nuoremmat sukupolvet muistavat hänet mm. Seurahuoneen (tuolloin Isokadun ja Nummikadun kulmassa) DJ:nä.

Rocktuontia lännestä

Kehitystä olivat vieneet eteenpäin pohjoismaisten artistien vierailut. Vaikutteita alkoi nyt tulla entistä enemmän. Ruotsalainen Jerry Williams vieraili Oulussa maaliskuussa 1964. Viesti välittyi monen lenkin kautta, sillä Williamsin esiintymisessä oli paljon James Brownilta omaksuttua rajuutta. Norjalais-amerikkalainen rockari Jan Rohde kävi useammankin kerran. Vuoden 1965 tapauksia oli liverpoolilaisen Swinging Blue Jeansin kiertue. 

Paikallinen yhtye värvättiin usein ulkomaan yhtyeen lämmittelijäksi. Tällaisia lämmittelykeikkoja tekivät Bachelors Rohdelle, Coyotes Renegadesille, Flintstones ja Swinging Blue Jeansille sekä Porkkanas Rocking Vickersille. 

Renegades on oma lukunsa vierailijoiden joukossa. Yhtye ei ollut vielä tehnyt yhtään levyä kun se lähti Suomen kiertueelle. Kotimaassaan Englannissa se oli jokseenkin tuntematon. Bändi saapui Suomeen otolliseen aikaan. Villi esiintymistapa ja aidon rosoinen soundi olivat uutta. Bändi kierteli pitkin maata, joten monilla oli tilaisuus nähdä "kotibritit" elävänä. Renegades työskenteli myös studioryhmänä. Dannyn singleistä tuli hyvin erilaiset riippuen siitä, säestikö Renegades vai Esko Linnavallin studio-orkesteri. 

Kitara kaniin, intti kutsuu

Ensimmäisen vaiheen yhtyeiden teini-ikäisenä aloittaneet soittajat lähenivät täysi-ikäisyyttä 1960-luvun lopulla. Osa yhtyeistä lopetti toimintansa kun ryhmä hajosi eri tahoille koulun päätyttyä. Varusmiespalvelus oli kohtalon kysymys monille yhtyeille. Esimerkiksi Bachelors hajosi 1966, kun jo kolmas yhtyeen soittajista lähti armeijan harmaisiin. Toiset yhtyeet kuten Hooks ja Flintstones jatkoivat jonkin aikaa miehistönvaihdoksin. 

1967 perustetusta Express-yhtyestä tuli vähitellen eräänlainen oululaisten muusikkojen työpaja. Kun taitoja oli hankittu koulubändissä ja intti käyty pois, moni löysi soittouralleen jatkoa kaupungin ykkösbändin riveissä. Expressillä riitti keikkoja, sillä yhtye laajensi esiintymisiään myös tanssiravintoloihin. Yhtye löysikin oman kestävän linjansa popin ja iskelmän yhdistelmästä.

Expressin Anna, Anna - vuoden 1972 hittejä. 

Ammattilaiseksi etelään

Osa aikansa paikallisissa yhtyeissä soittaneista muusikoista koki edenneensä rockin saralla niin pitkälle kuin Oulussa on mahdollista. Jos soittamisesta halusi leipäpuun itselleen, oli syytä lähteä etelän isommille markkinoille ja kokeilla tanssimusiikin luotettavampaa tulolähdettä. Moni valitsi tämän tien, mikä kuvastaa myös oululaisten soittajien taitojen arvostusta "rintamailla". 

Eräs ensimmäisiä lähtijöitä oli rumpali Lyly Rajala. Tie oli alkanut "pikkupoikayhtye" Blackbirdsista ja jatkunut Expressissä ja Ballantinesissa. Hän soitti aluksi 1970 Johnny & the Frankiesissa,  ja kokosi sen jälkeen Made in Finland -yhtyeeseen, joka toimi Dannyn säestysyhtyeenä. Rajala jatkoi Dannyn muodostelmissa suuren osan vuosikymmentä. Iso D. palkkasi oululaisia muusikkoja myöhemminkin: ainakin Kalle Fält, Pekka Leminen, Matti Tyni ja Timo Tarvainen työskentelivät Dannyn yhtyeessä. Tarvainen ehti soittaa myös Jussi Raittisen Boysissa. 
Laulaja-kitaristi Keijo Minerva oli muuttanut Helsinkiin jo 60-luvun lopulla. Hän pääsi levyttämään Topi Kärjen suosituksesta, ja ensisingle ilmestyi 1970. Solistitehtävien ohella Minerva mm. soitti kitaraa Frederikin yhtyeessä. 1973 paikkeilla hän lauloi oululaisessa rockyhtyeessä Takapotku. Sitä seurasi kansallisesti varsin menestynyt Gulliver-yhtye. 

Ami Jaara oli Rajalan tavoin Blackbirds-kasvatti. Jaara lähti iskelmätöihin Frederikin yhtyeeseen. Hän palasi vielä Ouluun ja liittyi Topmost II:een, mutta sen jälkeen oli taas vuorossa Helsinki ja uusi nimivahva popyhtye, Kosmos. Rumpali Jouni Kesti soitti tangotähti Taisto Tammen yhtyeessä. Locomotion ja Ballantines-yhtyeissä soittanut Eko Vesterinen oli mukana Markku Aron yhtyeessä sekä 1970-luvun puolivälissä Kirkan Islandersin ehkä nimekkäimmässä kokoonpanossa. Bachelorsissa ja Homma-yhtyeessä vaikuttanut Risto "Hepe" Vesamäki soitti myös Markku Aron yhtyeessä. Kosketinsoittajan Lare Heikkisen taitoja tarvittiin Joukon ja Kostin yhtyeessä ja myöhemmin Kirkan bändissä.

Levyjä ostetaan, niitä ei tehdä

Myyntilistojen perusteella suomalainen popmusiikki oli pitkään vähäinen laji muiden joukossa. Esimerkiksi kesäkuussa 1967 Suomen single- ja ep-listan kärjessä olivat: Martti Innasen tangoparodia Elsa, Aikamiehet-kuoron valssi Iltatuulen viesti ja Dannyn balladi Sua kutsun Maarit. 

Oululaiset popyhtyeet eivät vielä 1960-luvulla päässeet levyntekoon. Levy-yhtiöt, äänitysstudiot ja musiikkimarkkinat muutenkin olivat pääkaupungissa. Levyttäminen oli iso meriitti. Huvi-ilmoituksissa muistettiin aina mainita, että meillä esiintyy levylaulaja.

Oululaiset iskelmäartistit löydettiin ennen popyhtyeitä. Annette Tuominen teki ensisinglensä vuonna 1966. Popyhtyeistä ensimmäisenä levytti Express vuonna 1970. 

Kolmen minuutin formaatti hallitsi 1960-luvulla. Vielä 1969 Suomen kokonaislevymyynnistä oli puolet singlejä. LP-levyt tulivat Suomessa popmusiikkiin viimeisenä. Beatlesin Help, Rubber Soul ja Revolver näkyivät albumilistalla heti, kun sitä alettiin julkaista 1966. Liverpoolin kvartetin lisäksi listalle kohosivat Kinks, Hollies, Rolling Stones ja The Who. 

Pop-muotoilua: kuuluisan pallotuolin inspiroima levysoitin. 

1960-luvun lopussa tulivat uudet tyylit ja uudet esikuvat. Cream ja varsinkin Led Zeppelin nostivat heavymusiikin suosioon. Led Zeppelinin kaksi ensimmäistä LP:tä ehtivät Suomen albumilistalle 1969 ja kakkosesta tuli kestohitti. Yhtyeen soitossa oli piirteitä myös toisesta uudesta suuntauksesta, progressiivisesta rockista. Tyylin suosiosta kertoi Wigwamin Luulosairas-singlen listasijoitus. 

Oululainen Creeping Madness yhdisti nämä kaksi tyyliä. Led Zeppelin ja Colosseum esikuvinaan bändi kävi entistä raskaamman ja monimuotoisemman musiikin kimppuun. Brittiläinen blues sai myös kannattajia oululaisista soittajista. Ghetto-yhtyeen Risto Järvenpää muistelee, että kavereiden kanssa kuunneltiin levyltä paitsi John Mayallia myös alkuperäisiä amerikkalaisia bluesartisteja.

Terve rasvikset, terve popparit

Popmusiikkivillitys levisi 1960-luvulla vauhdikkaimmin oppikoululaisten eli teinien joukossa. Oppikouluissa perustettiin bändejä. Oppikoululaiset olivat koulun kieliopetuksen ansiosta paremmassa asemassa vastaanottamaan angloamerikkalaista popmusiikkia. 1960-luvulla englanti oli syrjäyttänyt saksan yleisimpänä vieraana kielenä koulussa. 

Yleissivistävä oppikoulu ja toisaalta ammattikoulu tuolloin kaksi täysin erillistä maailmaa. Teinit ja ammattikoululaiset tai työssäkäyvät nuoret eivät juuri olleet tekemisissä keskenään vapaa-ajallakaan. Harrastus erotti selvänä jakolinjana teinit myös maaseudun nuorisosta ja "tangopuolueesta". Varsinaisia rock and rollia harrastavia "rasviksia" Oulun seudulla oli vähän. 

Muodin takia silmätikkuna

Teinit seurasivat aktiivisesti muotia. Teininuorukaisten pitkä hiusmuoti ja kirjava pukeutuminen erottuivat katukuvassa. "Pitkätukkainen" oli 1960-luvun puolivälissä jo se, jolla hiukset ulottuivat sivulta sentinkin korvien päälle ja otsalla kulmakarvojen tasalle. Parissa vuodessa nuorten miesten trendikkäin hiusmuoti oli muuttunut "valtoimenaan lainehtiviksi kutreiksi". 

Teinit olivat vähemmistö nuorison joukossa, joten he joutuivat helposti silmätikuksi. Rasvikset saattoivat ilkkua "Beatles-tukkaiselle" nuorukaiselle, että mihinkä tytöltä unohtui kampa. Joskus revittiin vaatteista ja rajumpiakin otteita käytettiin. Teinien oli syytä vältellä tiettyjä kovanaamojen "kängejä". Toisaalta poppari tunnisti jo ulkoasusta hengenheimolaisensa ja tuntemattomankin kanssa oli helppo mennä juttelemaan.

Popmuotia ja muotipoppia

Koska popmusiikkia pidettiin aluksi hetken huvina ja muotijuttuna, kauppiaat keksivät yhdistää sen vaatebisnekseen. Nuorisolehdet kuvailivat usein tarkemmin poptähtien pukeutumista kuin heidän musiikkiaan. Vaatevalmistajista tulikin eräänlaisia pop-mesenaatteja, kun he alkoivat tilata yhtyeitä muotinäytöksiin. 

Esimerkiksi suositun oululaisyhtye The Hooksin keikkakalenterissa oli syksyllä 1966 monta tällaista keikkaa: Centrumin ja Wieniläisen muotishowt ja Sokoksen Villaparaati. Viimeksi mainitussa Pyrinnöllä järjestetyssä tapahtumassa bändi piti sonnustautua normaalien "mod-pikkutakkiensa" sijasta uuden malliston villapuseroihin. Yleisöä oli paikalla reilusti yli kaksi tuhatta. Myös Flintstones esiintyi muotikeikalla samana vuonna. 

The Hooks lavalla: vasemmalta Kalle Fält, Terho Piirala ja Veikko Juntunen

1970-luvulla oli yhä popyhtyeitä tavaratalokeikoilla vaatefirman järjestämänä. Esiintyjät eivät enää olleet paikallisia, sillä kyse oli muotikiertueista, jotka reissasivat läpi maan kuin sirkusseurueet. Esimerkiksi Country Express -yhtye esiintyi farkkumerkin tukena 1970-luvun puolivälissä Oulun Centrum-tavaratalossa. Kesällä 1978 kävi rockabillybändi Teddy & The Tigers samanlaisella asialla Oulun Anttilassa. Hurriganesia sponsoroi farkkumerkki Beavers.