Pop- ja rockmusiikille on aina ollut tyypillistä teknisten keksintöjen nopea omaksuminen. Rautalangan mukana tulivat sähkösoittimet. Soittimet ja vahvistimet olivat 1960-luvun alussa harvinaisia ja kalliita. Bändiin pääsyn varmisti usein jo se, että omisti jonkin bändisoittimen tai jopa laulukamat, mikä samalla kätevästi ratkaisi myös yhtyeen kokoonpanon. 

Rautalankasolistin unelmasoitinta, amerikkalaista Fender Stratocaster -sähkökitaraa oli valmistettu vuodesta 1954. Suomeen niitä ja bändisoitossa välttämättömiä sähköbassoja alettiin kuitenkin tuoda vasta 1962. Tuontirajoitusten takia amerikkalaiset soittimet olivat harvinaisia Englannissakin. Sen sijaan Ruotsi oli tässä vaiheessa molempia maita edellä elintasossa. Soittimia oli kaupoissa hyvät valikoimat ja hinnat olivat alemmat kuin Suomessa. EU-henkistä vapaakauppaa ei vielä tunnettu, joten Ruotsista ostettu soitin piti tullata ja maksaa siitä maksut ja verot, jotka lisäsivät hintaa lähes kolmanneksella. Kiusaus tuoda soitin salaa oli epäilemättä melkoinen.  

Soitinkauppojen aarteita Oulussa 1960-luvulla

Oulussa toimi 1960-luvun puolimaissa parhaimmillaan kolme yhtyesoittimia myyvää liikettä: Musiikki Westerlund, Oulun musiikki ja PSO-musiikkiliike. Westerlundin liikkeestä tuli omistajanvaihdoksen jälkeen Musiikkimies. Oulun musiikkikaupat myivät kuuluisia maailmanmerkkejä, mutta kysyntä oli aluksi pientä. Ilmoitus sanomalehti Kalevassa vuonna 1964 kuvastaa paitsi laitteiden harvinaisuutta myös alan sanaston vakiintumattomuutta.

(Hallikaiutin tarkoitti vahvistimen kaikulaitetta, ei kaiutinelementtiä.) 

Siedettävän hintaisia ja käyttökelpoisia soittimia valmistivat englantilainen Burns, italialainen Eko, ruotsalainen Hagström ja sen alamerkki Kent. Musiikki Westerlund ilmoitti 1962 joulun alla sähkökitaroiden hinnoiksi 25.000-45.000 vanhaa markkaa (eli halvimmillaankin yli 500 euroa vuoden 2009 rahassa). Palkkatasoon ja ostovoimaan verrattuna hankinta oli kallis. 

Alkuvuodesta 1964 liike mainosti sähkökitaran olevan jo muotisoitin. Valikoimissa oli Höfner-, Guyatone- ja Elite-merkkisiä soittimia. Saksalaisen Höfnerin eräs bassomalli oli tullut kuuluisaksi Beatlesin ansiosta. Guyatone ja Shaftesbury olivat ensimmäisiä markkinoille tulleita japanilaismerkkejä. Bachelors-yhtye hankki Selmer-kitaravahvistimet. Hagström-kitaran rinnalle tuli yhtyeen käyttöön Burnsin Black Bison -malli. 

Vähittäismaksu oli usein ainoa mahdollinen hankintatapa. The Hooks -yhtye hankki kalustonsa osamaksulla oululaisesta soitinkaupasta. Alaikäinen muusikko tarvitsi osamaksusopimukseen vanhempansa takauksen, millä tuli samalla testattua harrastuksen hyväksyttävyys. Hankintatapa tiivisti bändiharrastusta, sillä sijoitettu summa oli tarkoitus hankkia soittamalla: "Kun piti maksaa säännöllinen kuukausierä, oli pakko tehdä keikkoja paljon ja säännöllisesti", muisteli Porkkanas-yhtyeen Timo Vaskivuo. 

Alkuun pääsee omatekoisella 

Soittimien itse tekeminen oli bänditoiminnan alkuvaiheessa tavallista, kun rahat eivät riittäneet tehdasvalmisteiseen. Sähkökitaroita rakennettiin koulun puutyötunneilla ja kotiverstaissa. Runko ja kaula tehtiin itse saatavissa olevasta puutavarasta. Otelauta, metallitavara ja sähköosat ostettiin musiikkikaupasta. 

Rakentelua helpottivat Tekniikan maailma -lehdessä vuoden 1963 aikana julkaistut sähkökitaran ja erilaisten bändilaitteiden rakennusohjeet. Vanhasta radiosta saattoi viritellä vahvistimen, jolla pääsi soittohommien alkuun. Kitara vain banaanipistokkeilla levysoitinliitäntään ja Grammophon-painike päälle - aitoa putkisoundia parhaasta päästä.  

Porkkanas-yhtyeen kitaroissa näkyi oma design. 

Porkkanas-yhtyeen Timo Tarvainen rakensi Kuparisen veneveistämön avustuksella sähkökitaran, jonka radikaali design oli aikaansa edellä. Bändikaveri Timo Vaskivuo customoi tehdastekoisen bassokitaransa päällystämällä sen rungon verhoilukankaalla, joka oli peräisin kolaroidusta Buickista. Ghetto-yhtyeen Risto Järvenpää aloitti isoveljen rakentamalla kotitekoisella sähkökitaralla.

Kuuluuko laulu?

Alussa laulukamoilla ei ollut väliä, kun soitettiin vain rautalankaa. Keikoilla piti kuitenkin esittää muutakin, ja ensialkuun oli tapana kytkeä solistin mikrofoni kitaravahvistimen vapaaseen kanavaan. Bachelorsilla oli melkein alusta 2x18-wattiset lauluvahvistimet. Keikkojen lisäännyttyä tarvittiin paremmat laitteet: italialainen Geloso oli 100-wattisena "hirmuisen tehokas siihen aikaan". 

Porkkanasin laulukaiuttimet ja kaikulaite olivat aluksi omaa tekoa. Kaikulaite oli viritelty kelanauhurista. Nauhalenkin sijasta siinä pyöri tavallinen kela, joka samalla äänitti yhtyeen soitot. Yhtye kuunteli läpi keikkansa ja korjasi sen perusteella soitossa ilmenneet virheet. Dokumenttinauhoituksia ei kuitenkaan karttunut, sillä käytössä oli yksi ainoa nauhakela ja vanha otto pyyhittiin aina yli. 

Rummut kannu kerrallaan

Käyttökelpoisten rumpujen rakentaminen ei ollut kotioloissa mahdollista. Rumpalit joutuivatkin hankkimaan soittimistonsa vähitellen osa osalta. Rautalankayhtyeen rumpalin "kioski" saattoi ensimmäisillä keikoilla koostua ainoastaan pikkurummusta ja yhdestä symbaalista! Tällaisella virveli-pelti -yhdistelmällä ei soitettu kovin monimutkaisia komppeja.

Vielä 1960-luvun alussa lyömäsoittimet olivat usein tilaustavaraa. Coyotes-yhtyeen rumpali Martti Hätälä joutui odottamaan pitkään tilaamaansa keltaista Beverly-virveliä. Käytetty bassorumpu täydensi arsenaalia hieman myöhemmin. 1965 osa osalta koottu rummusto vaihtui kerralla yhtenäiseen Premier-rumpusettiin. Bassorumpu oli nykymittoihin verrattuna pieni, vain 20-tuumainen. 

Originelli oululaisrumpali Esa "E" Granroth oli jo aikaisemmin, ensimmäisenä Suomessa tilannut suoraan Chicagosta täydellisen Ludwig-setin - samanlaisen kuin Ringolla. Kun sitten Jormas-yhtyeen Kurre Mattson sai omat Ludwiginsa, asia katsottiin uutisissa maininnan arvoiseksi.  

Tuvan täydeltä elektroniikkaa

Putkiradion parin watin teho ei riittänyt pitkään edes harjoituskämpässä, ellei rumpali ollut harvinaisen helläkätinen. Piti hankkia kunnolliset vahvistimet. Tavallisia merkkejä 1960-luvulla olivat saksalainen Dynacord sekä englantilaiset Selmer ja Vox. 

Amerikkalainen Fender oli arvostettu, mutta kallis merkki. Vuonna 1965 sen edullisin malli, 20-wattinen 12 tuuman kaiuttimella varustettu Deluxe Reverb maksoi 1200 mk. 85-wattinen Showman vahvistin ja kaiutinkaappi 15 tuuman kaiutinelementillä maksoivat huikeat 2950 mk (eli peräti 4800 euroa vuoden 2009 rahassa). Idän kilpailu alkoi kuitenkin näkyä 1965, kun Musiikki Westerlund alkoi tuoda maahan japanilaisia Teisco-vahvistimia. 490 markalla sai 12-wattisen combon. Sillä pärjäsi ainakin harjoitusoloissa. 

Samanlaiset kuin Beatlesilla

Fenderiä yleisempi vahvistinmerkki Oulun varhaisissa bändikuvioissa oli englantilainen Vox. Merkin suosiota lisäsi varmasti se, että valokuvista nähtiin Beatles-yhtyeen käyttävän juuri Voxeja. Yhä tänä päivänäkin arvostettu kitaravahvistinmalli AC-30 maksoi vuonna 1965 noin 2000 markkaa. Voxin laululaitteet olivat myös suosittuja. Kapeat tunnusomaisella ruutukuviokankaalla päällystetyt kaiutinpilarit reunustivat useiden yhtyeiden lava-arsenaalia. 

1960-luvulla elektroniikassa oli tapahtunut "transistorin vallankumous". Soitinvahvistimiakin alettiin valmistaa transistoreista elektroniputkien asemesta. Transistorilaitteet olivat kevyempiä ja halvempia, mutta niiden sointi ei ollut lähimainkaan yhtä hyvä. Houkuttelevan hinnan ansiosta varsinkin japanilaisen Yamahan transistorivahvistimista tuli 1970-luvulla aloittelevien soittajien ensimmäinen valinta. 

Kosketinsoittajan pääinstrumentti oli 1960-luvulla sähköurku. Italialaiset Farfisa ja Eko olivat suhteellisen edullisia ja helposti kuljetettavia käyttösoittimia. Amerikkalaiset Hammond-urut ja Leslie-kaappi olivat soittajan toive, mutta  hinnaltaan yleensä ulottumattomissa, ja kooltaan massiivisina hankalat kuljettaa. Toinen jenkkimerkki, Lowrey, oli tavallisempi ja soundeiltaan lähes Hammondin veroinen.  

Tien päällä taas

Kunhan tuli keikkoja, soittokalusto piti saada kuljetetuksi keikkapaikalle. Alkuvaiheessa yhtyeet lykkäsivät kamppeensa lähiseudun keikalle vaikka vesikärryillä. Jos yhtyeellä oli käytössä oma pakettiauto, se oli todennäköisesti rumpalin, sillä rumpusetin kuljettaminen henkilöautolla oli hankalaa. Olulun Topmost, Express ja Timjam olivat ensimmäiset yhtyeet, joilla oli käytössään oikea keikkabussi.  

Kauemmas keikalle päästäkseen nuorten ja ajokortittomien soittajien piti tietysti saada kyyti. 1960-luvulla oli tavallista managerit kuljettivat suojattejaan tanssipaikoille henkilöautoillaan. Porkkanas-yhtye tienasi keikkailullaan sen verran, että lukioikäiset muusikot ajoivat toisinaan keikkapaikalle taksilla. Edestakainen kyyti Haukipudas-Oulu maksoi vuonna 1965 n. 40 markkaa. Kun toiminta kehittyi ja laitteisto lisääntyi tarvittiin isompi kulkupeli. Mm. legendaariset Polle Benson ja Huugo, kuljettivat pakettiautoillaan yhtyeitä kohtuukorvausta vastaan. 

Leveiden lahkeiden vuosikymmenellä yleinen elintaso kohentui ja soittimien reaalihinnat laskivat jonkin verran. Kuuluisat soitin- ja laitemerkit olivat silti yhä kalliita. Soittoharrastus ja sähkösoittimien suosio oli kasvanut koko läntisessä maailmassa, eikä maineikkaiden amerikkalaismerkkien valmistuskapasiteetti enää riittänyt. Japanin soitinteollisuus vastasi aloittelevien soittajien kysyntään. 

1960-luvulla soitinkauppoihin oli alkanut tulla japanilaisia sähkökitaroita ja vahvistimia. Kitarat olivat yleensä kömpelösti viimeisteltyjä. 1970-luvulla japanissa alettiin valmistaa systemaattisesti kopioita kuuluisista amerikkalaisista kitaramalleista. Ulkonäkö oli jo melko lähellä esikuvia. Laatu oli vielä jäljessä, mutta hintaa oli murto-osa alkuperäisestä.  Näyttää melkein aidolta

1970-luvulla monen rocksoittajan ensimmäinen instrumentti olikin japanilainen: Yamaha, Aria, Ibanez tai Maya. Halvimmillaan uusi sähkökitara maksoi 1970-luvun puolivälissä alle 400 markkaa. Itse rakentaminen ei ollut enää houkuttelevaa, sillä osiin ja tarvikkeisiin upposi helposti tuo summa. Myös Itä-Euroopan sosialistimaissa valmistettuja sähkökitaroita oli joskus myynnissä, mutta niiden laatu oli selvästi japanilaisia huonompi. 

Näyttää melkein aidolta

1970-luvulla monen rocksoittajan ensimmäinen instrumentti olikin japanilainen: Yamaha, Aria, Ibanez tai Maya. Halvimmillaan uusi sähkökitara maksoi 1970-luvun puolivälissä alle 400 markkaa. Itse rakentaminen ei ollut enää houkuttelevaa, sillä osiin ja tarvikkeisiin upposi helposti tuo summa. Myös Itä-Euroopan sosialistimaissa valmistettuja sähkökitaroita oli joskus myynnissä, mutta niiden laatu oli selvästi japanilaisia huonompi. 

Edullisten soittimien status ei ollut korkea: japanilaisia sähkökitaroita haukuttiin riisipuikoiksi. Amerikkalaiset Fender ja Gibson olivat soittajien toivelistan kärjessä, mutta esimerkiksi Fender Stratocaster maksoi v. 1975 runsaat 2500 mk (n. 1850 € v. 2009 rahassa). Sen sijaan japanilainen  Stratocaster-kopio Morris ST300 maksoi vain kolmanneksen, 750 mk. 

1970-luvun lopussa japanilaisten soitinten laatu oli kohonnut. Yamaha ja Ibanez esittelivät omia parempia mallejaan kun taas USA:n valtamerkkien laatu oli laskussa.  Fenderin ja Gibsonin 1960-luvun ja sitä vanhemmat mallit olivat halutuimpia. Niitä saattoi etsiä pääkaupungin osto- ja myyntiliikkeistä tai kysellä rautalankasukupolven muusikoita. Soitintietoisuutta avarsi Musa-lehden aloittama Pelit ja vehkeet -artikkelisarja. Idea siirtyi sittemmin Soundiin, joka julkaisi Perusskeba-kitarajuttuja. 

Soitinrakentaja Kari Nieminen

Kari Nieminen rakensi 15-vuotiaana ensimmäisen sähkökitaransa. Koulukaveri Riku Marttila oli Niemisen ensimmäinen asiakas. Myöhemmin omansa tilasivat mm. Kauko Röyhkä ja 22-Pistepirkko. Oulunsalolaisesta autotallista alkanut toiminta eteni koulutuksen ja oman firman perustamisen kautta globaaliin arvostukseen. Niemisen Versoul- ja Buxom-merkkisiä soittimia ovat hankkineet mm. Rolling Stonesien Ronnie Wood ja The Whon Roger Daltrey.

Moogvelhoja ja isoja kaappeja

Kosketinsoittajien himoitsema oli kaikkien soundien soitin, Moog-syntetisaattori. Oulun ensimmäisen Minimoogin hankki Timjamin Artsi Piispanen keväällä 1975. Soitin maksoi hulppeat 9350 markkaa (vuoden 2009 rahassa 7000 euroa). Osamaksuerien ja korkojen takia lopullinen hinta oli vielä suurempi.

Kotimaiset  WLM-Trip -urut olivat suosittuja keikkavalmiutensa ansiosta: reunat oli metallivahvistettu ja koskettimisto-kaappi-yhdistelmä taittui näppärästi kuljetuskuntoon. 

Soitinvahvistimien tehot kasvoivat. Treeneissä riitti vaikkapa  15-wattinen Wem-kitaravahvistin (hinta 795 mk vuonna 1977), mutta keikalla miehen mitta alkoi olla Marshallin satawattinen nuppi ja kaiutinkaappi 4x12 tuuman elementeillä. Basisti vastasi meuhkaan Ampegin SVT-systeemillä, jossa oli tehoa 300 w ja jääkaapin kokoisessa kaiutinkaapissa 8 kymmentuumaista elementtiä. Kotimainen MS Audiotronin Bassomatti -kaappi oli suosittu 1970-luvulla. Kaapin vahvuuksia olivat erinomainen hyötysuhde ja tehonkesto. Puhdasta ääntä tuli niin, että lattia tärisi ja lahkeet lepattivat. 1980-luvulla tällaiset kaapit jäivät pois käytöstä, kun haluttiin kirkkaampaa diskanttitoistoa ja nopea atakki peukkufunkiin.  

Japanilaista kopiotuotantoa 1970-luvulta: 
Aria-sähkökitara ja Mars-vahvistin. Esikuvina 
Gibson SG ja Ampeg Portaflex B-12. 

1960-luvun tuotantoa: Fender "blackface" Bassman
ja iso 2x12" kaappi: Bassot: Ibanez 2030 (vas.)
ja Höfner182. 

Vahva ja puhdas alakerta:  
Kotimainen MS Bassomatti  1970-luvun alusta.  
Torvikaiutin, 15 tuuman Altec-elementti.

Käydään päivän tsekkauksilla

Soittajien tietämystä laiteuutuuksista lisäsi Pop-SM-karsintakilpailujen yhteydessä järjestetyt pienimuotoiset soitinmessut. Musiikkikaupoissa muusikonaluilla oli tapana luuhata myyjien hermostumiseen asti. Vähintäänkin piti käydä "päivän tsekkauksilla" katsomassa kauppojen ikkunat mahdollisten uutuuksien tai hyvien käytettyjen pelien varalta. Musiikkimies Torikatu 7:ssä oli 1970-luvulla Oulun tärkein bändisoitinkauppa. Hyvä kakkonen oli Tori- ja Pakkahuoneenkadun kulman PSO-musiikki. Musikki Westerlundilla oli pieni soitinmyymälä Isokadun ja Asemakadun kulmassa.

"Onko teillä jo PA"? - "Joo, kyllä me ollaan P.A." 

Tässä vaiheessa alunperin äänekkäin soittajista, rumpali, alkoi hukkua muuhun metakkaan, joten kannut piti myös vahvistaa sähköisesti. 1970-luvulla Suomessakin yleistyi rockkonserteissa ns. PA-laitteisto. Lauluvahvistin muuttui yleisvahvistimeksi (Public Address), jonka kautta koko yhtye vahvistettiin kuuluvaksi suurissakin tiloissa. Vahvistinteho alkoi lähennellä maagista kilowatin rajaa. Soitinten sävyjä ja keskinäisiä äänenvoimakkuuksia säädettiin audiosummaimella eli tutummin mikserillä.

 Timjamilla oli ensimmäisenä oululaisista yhtyeistä  käytössään perustason PA-setti. Rocket lähti heti liikkeelle "isolla remmillä" ja hankki kertaluokkaa isomman systeemin. PA-laitteet olivat tuohon aikaan niin suuri investointi, että harvat yhtyeet pystyivät ostamaan omia ainakaan suuremmin velkaantumatta. Äänentoistopalvelut ja laitevuokraus alkoivat eriytyä omaksi alakseen. Oululainen Pasi Törmälä rakensi ja vuokrasi erilaisia raskaan sarjan äänentoistolaitteita. 

Syntetisaattorien aika

1980-luvun alku oli voimakkaan innovaation aikaa viihde-elektroniikassa. Eniten bändissä muuttui kosketinsoittajien kalusto. Markkinoille tulivat polyfoniset syntetisaattorit. Niillä pystyi - kuten nimi kertoo - soittamaan useita ääniä kerrallaan toisin kuin monofonisella Moogilla. Ensimmäisiä polyfonisia syntetisaattoreita oli 1970-luvun puolivälissä kehitetty massiivinen Yamaha GX1, jonka hinta oli huimat puoli miljoonaa dollaria. Mikroprosessorien kehitys kuitenkin kevensi soittimia ja laski niiden sisuskalujen hintoja. Markkinoille tulvi uusia syntetisaattoreita ja niiden uutuuden viehätys oli vahvaa.
 

Vuonna 1981 rocklehti Soundissa julkaistussa mainoksessa polyfonisten syntetisaattorien hinnat olivat vielä luokkaa 20-30.000 mk (Oberheim, Yamaha).

Parissa vuodessa hinnat laskivat ja 10.000 mk:n haamuraja alittui. Pian soittajalla oli valittavissa esim. Korgin (Poly-61) ja Rolandin malleja (Juno 6, 1983). 1984 esitellyssä Juno-106:ssa oli soundipankit, joten soundeja saattoi tallentaa koneen muistiin eikä nuppeja tarvinnut vääntää reaaliajassa ääntä muokatakseen.

1980-luvulla kosketinsoitinkisaan tuli mukaan digitaalikelloistaan ja taskulaskimistaan tunnettu Casio, joka erikoistui halpoihin kotisoittimiin. Ne olivat aloittelevankin bändin saavutettavissa.

Yamahan DX julkistettiin 1983 ja sen kehuttiin heittävän muut syntikat historiaan. DX oli ensimmäinen digitaalinen syntetisaattori, ja sillä pystyi soittamaan kelvollisen kuuloisia imitaatioita useista eri soittimista - ei vain synteettistä soundia. Analogisyntetisaattorit löydettiin uudestaan 1990-luvulla  vintage-retro -innostuksen ansiosta. Digitaalitekniikan siivittämä uutuus oli myös LinnDrum -rumpukone. Se sisälsi digitaalisesti tallennettuja rumpusoundeja, joista voitiin ohjelmoida valmiita komppeja. Kallis laite jäi lähinnä äänitysstudioiden käyttöön.

Demokasetteja kotona 1980-luvun alussa tulivat myyntiin c-kasetille äänittävät neliraitanauhurit. Portastudion nimellä tunnettu Tascam M-144 maksoi v. 1981 n. 6000 mk eli vuoden 2007 rahassa 2300 euroa. Edullisempia laitteita tuli pian myyntiin, ja pian oli lähes joka bändillä käytettävissään laite, joilla saattoi itse tehdä demokasetteja matkalla maineeseen.