Anekdootti ammatinvalinnasta

Ammatinvalinnastaan Kari Kuosmasella on vain lyhyt tarina kerrottavanaan. IIA-tutkinnon jälkeen piano-opinnot eivät Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla enää sujuneet yhtä hyvin kuin aiemmin. Jouduttuaan Einojuhani Rautavaaran teoriatunneille ja tämän karisman vaikutuspiiriin Kari Kuosmanen keräsi eräänä päivänä rohkeutensa ja tiedusteli Rautavaaralta, voisiko hän päästä tämän sävellysoppilaaksi. Kuosmanen muistaa Rautavaaran vastauksen sanasta sanaan: "Oikeastaan, minun pitäisi olla hyvin kiitollinen, jos te haluaisitte opiskella sävellystä minun johdollani." Kuosmanen kuitenkin ehättää heti jatkamaan, että tällä Rautavaara tarkoitti ehkä enemmän sitä, että tuolloin sävellysopintoihin ei ollut vielä sellaista ryntäystä kuin nykyään. 

Parrattomat partaradikaalit palatsivallankumouksessa 

Kari Kuosmanen ei ehtinyt mukaan Sibelius-Akatemian säveltäjäopiskelijoiden kuuluisaan Korvat auki -yhdistyksen aikaan, sillä hän valmistui vuonna 1973, jolloin liike vasta päästi ensiparkaisujaan. Sen sijaan aika oli vasemmistolaisuuden. Sibelius-Akatemian oppilaskunnassakin kyti muutosta hakeva voima, sillä perinteisesti se oli ollut syrjässä kaikesta ylioppilaskuntien poliittisesta ja yhteiskunnallisesta osallistumisesta.

Kuosmanen kutsuu itseään ja opiskelutoveriaan Kalevi Ahoa "partaradikaaleiksi ilman partaa". Kaksikko nousi oppilaskunnan puheenjohtajaksi ja varapuheenjohtajaksi palatsivallankumouksessa oppilaskunnan kokouksessa jyräten äänestyksessä aiemman konservatiivisen johtajakaksikon. Kumpikaan ei ollut minkään puolueen jäsen eikä puoluepolitiikka heidän kaudellaan tullutkaan Sibelius-Akatemian oppilaskuntaan, mutta oppilaskunta kyllä aktivoitui uudella tavalla.

Oppilaskunnassa mm. tehtiin asennetutkimus. Siinä mitattiin myös suhtautumista nykymusiikkiin kysymällä, mitä vastaaja ajattelee Kadinskyn musiikista. Säveltäjää sillä nimellä ei ole olemassakaan eikä yksikään vastaaja siis voinut tuntea hänen musiikkiaan. Koska vastaajat kuitenkin ajattelivat nimen olevan joku uusi, moderni säveltäjä, moni väheksyi tätä säveltäjää. Myös opiskelijoiden suhtautumista musiikkiin, opettajiin ja opetukseen tutkittiin.
 

Näköalapaikka Oulun luovaa säveltaiteeseen

Oulun konservatorion, nyttemmin Oulun ammattikorkeakoulun teoria-aineiden yliopettajan virka on tarjonnut Kari Kuosmaselle näköalapaikan Oulun musiikkielämään ja etenkin luovaan säveltaiteeseen. Kuten monet alueen säveltäjät, hänkin on sitä mieltä, että Oulussa säveltäminen on erityisen vahva kulttuurin alue etenkin kaupungin kokoon ja historiaan nähden. Kuosmanen kiittää joustavuudesta molempia palvelemiaan rehtoreita, Elias Palolaa ja Ahti Alataloa. 

Oulun konservatoriossa on aina ollut mahdollista kiinnittää erityistä huomiota niihin opiskelijoihin, jotka ovat halunneet säveltää. Näin siitä huolimatta, että säveltämiselle ei ole ollut omaa opintokokonaisuutta. Kuosmanen itse on opettanut mm. Vesa Valkamaa ja Ere Lievosta. Tällä hetkellä Kuosmanen toimii mm. pianisti Jouko Tötterströmin ja kitaristi Jorma Styngin ohjaajana näiden laatiessa sävellyksiä opinnäytetöihinsä. Kuosmanen kiittää hyvästä yhteistyöstä koko Oulun konservatorion ja ammattikorkeakoulun teoria-aineiden opettajakuntaa, eikä pelkästään teorianopettajia, vaan myös esimerkiksi Timo Kinnusta, joka on ottanut asiakseen improvisaation opetuksen.

Luova säveltaide on edelleen nouseva ala Oulun näissä kahdessa laitoksessa. Hänen mukaansa tulevaisuuden tavoitteeksi tulisi asettaa säveltämisen opintokokonaisuuden liittäminen Oulun ammattikorkeakoulun opetussuunnitelmaan. Tämä voisi tapahtua jatkokoulutuksena, jota annettaisiin teorianopettajan tutkinnon suorittaneille. Vastaavasti konservatorio voisi tarjota perusoppiaineita, jotka jo valmistaisivat säveltämiseen suuntautuneita.

Näköalapaikaltaan Kari Kuosmanen on lisäksi havainnut selkeitä etuja, joita Oulu tarjoaa säveltäjälle. Oulussa ei esiinny säveltäjien keskinäistä kilpailua opiskelupaikoista, esityskoneistoista ja apurahoista. Siksi täällä voi toteuttaa itseään kovinkin epäsovinnaisesti ja silti saada teoksilleen esityksiä, kuten mm. Jouni Kesti ja Oliver Kohlenberg ovat tehneet. Tämä heijastelee pohjoisen moni-ilmeistä ja väljää kulttuuri-ilmastoa.

Tyylillisesti vapaa koulutus

Kari Kuosmasen opiskeluvuodet sattuivat aikaan, jolloin nykymusiikin sisällä jo alettiin kasvaa ulos tyylin pakkopaidasta. Vain yhden tyylin ja tekniikan nimeen vannovien suurten gurujen aika oli jo ohi ja alaa valtasi ajatus tyylien rikkaudesta. Kari Kuosmanen sanoo onnekseen sitä, että häntä eniten opettanut Einojuhani Rautavaara oli juuri tällainen laajemman perspektiivin visionääri. Rautavaara itse oli juuri tuolloin palannut tonaalisen musiikin pariin ulos dodekafonisesta kaudestaan. Opettajana hän antoi oppilaidensa kokeilla laajalti. Hän salli Kalevi Ahonkin jo tuolloin kehitellä tyyliään ja hakea vaikutteita Sostakovitsilta tonaalisesta musiikista.

Vuonna 1972 Rautavaara jätti Sibelius-Akatemian professuurin ja siirtyi päätoimiseksi säveltäjäksi. Kari Kuosmasta opetti viimeisenä opiskeluvuotena Aulis Sallinen, jonka opetustyyli oli jokseenkin samanlainen kuin Rautavaaralla.
 
Suomalainen neoromantiikka ja oma tyyli

Kasvaminen ulos dodekafoniasta johti Suomessa ns. neoromantiikkaan. Sen aloitti Einojuhani Rautavaaran ensimmäinen pianokonsertto. Rautavaaran Oulun yliopistolle säveltämä Cantus Arcticus on tyylin ehkä tunnetuimpia esimerkkejä, samoin kuin Erkki Salmenhaaran baletti Juopunut pursi sekä Aulis Sallisen, myöhemmin myös Joonas Kokkosen teokset.

Kari Kuosmanen sanoo, että väistämättä kaikki opiskelijat tuolloin joutuivat etsimään omaa tyyliään ottaen kantaa tähän ilmiöön. Niinpä hänkin jätti hyvästi puhtaalle dodekafonialle ensimmäisessä orkesteriteoksessaan Abacus. Teos rakentuu käyden läpi kaikki 1-12-säveliset soinnut, joita on kaikkiaan 4096. Esteettisenä tavoitteena oli tutkia, johtaako kaikkien eri sointuvaihtoehtojen kuuleminen samassa teoksessa jonkinlaiseen "täyttymykseen". Jo seuraavassa orkesteriteoksessaan Sinfonia da chiesa Kuosmanen tarttui hänelle uusiin tyyleihin ja rakensi teokseen jaksoja, joissa siteerasi eri aikakausia Palestrinasta Tsaikovskiin. Aikakausien ja tyylien risteäminen on ollut sittemmin tyypillinen tehokeino useissa Kuosmasen sävellyksissä.

Affekti ratkaisee

Estetiikasta kysyttäessä Kuosmanen toteaa heti painokkaasti, että affekti, musiikin herättämä tunnereaktio, on sävelilmaisussa tärkeintä. Säveltäjän tulee hankkia käyttöönsä laaja keinovalikoima sekä logiikka ja maku, joilla niitä käytetään.

Mikään ismi tai tekniikka ei saisi rajoittaa vaan palvella luovuutta. Myöskään mikään musiikin aspekti ei saa hallita ajatuksia. Oikea musiikillinen hahmo jonkin tietyn asian ilmaisemiseen saattaa löytyä yllättävästäkin musiikin aspektista. Esimerkkinä Kuosmanen mainitsee paikan laulusarjastaan Silkkihiukset, jossa hän törmäsi lauseeseen "minä olen Pohjantähti, joka ei liiku sataan vuoteen". Etsiessään mahdollisimman kylmää ja staattista affektia hän lopulta löysi sen käyttäen kahta aritmeettista rytmisarjaa, tihenevää ja harvenevaa. 

Kuosmanen kuitenkin muistuttaa, että musiikin aspekteista melodia ei ole suinkaan kuollut. Ennemmin se hänen mukaansa on kuollut viihdemusiikista, jossa pinnalliset säännöt rajoittavat luovuutta enemmän kuin koskaan taidemusiikissa.

Trilogia tuotannon keskiössä

Kari Kuosmanen ilmoittaa sävellystuotantonsa tärkeimmiksi teoksiksi toisen ja kolmannen pianosonaattinsa sekä laulusarjan Silkkihiukset. Trilogiaksi ne sitoo "se tavallinen tarina", rakkaus, joka katkeaa alkuunsa. 

Pianosonaatti nro 2, op7, b-molli on rakenteeltaan perinteisesti kolmiosainen ja tempokaavaltaan nopea - hidas - nopea. Sonaattia laatiessaan Kuosmanen ensimmäistä kertaa käytti tietoisesti tyylipastisseja affekteja muodostaakseen. Ensimmäinen osa alkaa Chopinin tyyliin ja aika virtuoosisesti, mutta viljelee myöhemmin myös Satien äänenpainoja. Näiden teemoja hän ei kuitenkaan lainaile. Ensimmäisen osan pääteema vain muistuttaa Chopinin b-molli-scherzon teemaa a-b-des-f, sillä Kuosmasen teema kulkee a-b-des-ges. Sonaatin hidas osa käy Mozartin jalanjäljissä. Kolmas osa taas edustaa "brutaalia Kuosmasta", joskin siellä esiintyy myös tyylilainaus Beethovenilta ja tango.

Sonaatin yhteys trilogiaan piilee Kuosmasen mukaan affektitasolla itse musiikissa, sen kiihkeydessä. Teos on omistettu pianisti Liisa Rousti-Inkalalle.

Lauluja rakkaudesta ja hylätyksi tulemisesta

Silkkihiukset-laulusarja op18 (1983) pohjautuu säveltäjän itsensä laatimaan yhdistelmään kiinalaisia runoja. Nämä Pertti Niemisen suomentamat tekstit olivat vain 4-rivisiä ja siten liian lyhyitä lauluiksi yksikseen. Kuosmanen on tekstien suhteen "nirso". Runojen yhdistely oli sikäli vaikeaa, että Kuosmanen ehti jo kertaalleen hyljätä hankkeen. Marjukka Lahes (nyk. Alikoski, viulisti Oulun kaupunginorkesterissa, kirj. huom.) sattui kuitenkin ehdottamaan hänelle juuri näitä samaisia runoja laulujen teksteiksi. Kiinnostus runoihin heräsi uudelleen ja lopulta käsikirjoitus valmistui.

Laulusarjan kolmesta laulusta ensimmäinen, Prologi, kertoo nuoren naisen heräävästä rakkaudesta. Tunnelma on arka ja haaveellinen ja sitä heijastelevat symboliset luonnonkuvaukset. Toisen osan nimi, Intermezzo (suom. välisoitto), on kaukaa katsottuna kyyninen viittaus. Osan tekstit ovat väkeviä, eroottisia rakkausrunoja ja musiikki on pitkä, voimallinen crescendo, joka päättyy kulminaatioon koko osan lopussa. Hakiessaan sille suurinta mahdollista kontrastia Kuosmanen päätti, että kolmannen osan, Epilogin, ensimmäiset sanat "Kuulin, että rakkaani on löytänyt toisen" vain lausutaan ilman musiikkia. Kolmannen osan muukin teksti käsittelee hylätyksi tulemista.

Säveltäjälleen tyypillisesti laulusarja liikkuu tyylistä toiseen, mutta ei niin ilmeisesti kuin pianosonaatit. Sarjassa on mm. barokkityylinen da capo -aaria, jossa laulu yllättäen katkeaa laulajan tultua ensin pari kertaa väärin sisään - tämä on siis kuitenkin tarkoituksellinen, sävelletty tehokeino. Kuosmanen kuitenkin varoittaa esittäjiä toteuttamasta kohtaa liian uskottavasti, niin kuin kantaesityksessä tapahtui.

Surumielinen sonaatti

Pianosonaatti nro 3, op9, h-molli Tänä yönä on syntynyt lopusta alkuun. Ensimmäisenä syntyi yksinlaulu sopraanolle ja pianolle Pablo Nerudan runoon "Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni", joka päättää sonaatin. Kuosmanen ei ensin aikonut käyttää laulua sonaatissa, mutta sonaatin sävellysprosessi lopulta johti tähän. 

Sonaatti alkaa johdannolla, surumarssilla h-mollissa, joka on Kuosmasen mukaan se sävellaji, jossa "surumarssin pitääkin olla". Johdannon jälkeen seuraa sonaattimuotoinen esittelyjakso. Sen pääteema kulkee D-duurissa Skrjabinin tyyliin, sivuteema H-duurissa Chopinin tyyliin ja lopputeema muistuttaa Schumannin herooisimpia hetkiä. Kehittelyjakson laatiminen näistä aineksista vain osoittautui niin ongelmalliseksi, että lopulta Kuosmanen koki tarvitsevansa siihen uutta materiaalia ja Tänä yönä tuntui henkisesti oikealta valinnalta. Kehittelyjaksoksi rakentui lopulta dodekafoninen kolmoisfuuga, joka motiivitasolla ennakoi laulua. Kertausjakso toistaa lyhyesti johdannossa kuultuun surumarssin, josta nopeasti siirrytään Tänä yönä -lauluun. Teokseen rakentuu instrumentaalinen dialogi, jossa "sonaatti alkaa ilman laulajaa ja päättyy ilman pianoa".

Tunnetut kansanlaulusovitukset

Ylivoimaisesti tunnetuin Kari Kuosmasen työ on vihkollinen sovituksia suomalaisista kansanlauluista lauluäänelle ja pianolle (toinen versio jousiorkesterille). Kokoelma on ahkerassa käytössä ja sopraano Merja Wirkkala ja pianisti Pekka Vapaavuori ovat levyttäneet sen. Kari Kuosmasta ei lainkaan haittaa, että hänen sovitustyönsä on tunnetumpi kuin yksikään sävellys. Hän sanoo, että musiikin tuleekin palvella sosiaalista ympäristöä, että sen tulee olla pragmaattista, käyttöön soveltuvaa. Silloin sitä esitetään.

Oulun musiikkipiireissä Kuosmanen tunnetaan myös siitä, ettei hän väheksy taiteellisesti vähäisiäkään tilauksia. Hän on mm. laatinut pianovariaatiot teemasta "Joulupuu on varastettu" sekä sovittanut Tiernapojat esitykseksi, jossa jousikvartetto soittaa ja välillä vähän laulaakin. Hieman vastaavanlainen humoristinen teos on hänen Mozartiana-nimellä kulkeva orkesterikappale, jossa vanha kunnon Mozart saa uutta kuosia ylleen. 

Espanjalaisia sävyjä

Danza fagotille ja sellolle op14 (1981) syntyi tilauksesta Duo Ottava Bassalle, jossa soittivat fagotisti Jari Laakso ja sellisti Ilkka Pälli. Siinä tavoitellaan espanjalaista tanssillista sävyä, vaikka musiikilliset keinot eivät tarkkaan ottaen noudata minkään tunnetun tanssilajin piirteitä. Espanjalaisuutta lähinnä edustavat kolmijakoisuus ja melodiakulkujen modaalisuus. Lisäksi säveltäjän tavoitteena oli, että sellisti ei jäisi säestäjän asemaan fagotistin soittaessa melodista ainesta, kuten sello-fagotti -duetoissa yleensä asian laita on.

Kari Kuosmasen sävellyksiin voi tutustua E-concerthousen sähköisessä nuottikirjastossa (tekijähaku sivun oikeasta alalaidasta).