Opintoja Oulussa 

Juha Ojala on käynyt Pakkalan ala-asteen musiikkiluokkia, Pohjankartanon musiikkiyläastetta ja Madetojan musiikkilukion. Hän muistelee muutamia Pakkalan ala-asteen musiikinopettajan Anna-Liisa Niemelän "hulvattomia juttuja" sekä "ehdottomana huippujuttuna" joitakin Markku Jounelan "perustavanlaatuisella tavalla vaikuttavia" musiikkitunteja yläasteen ajoilta. 

Ojala aloitti kuitenkin lukion jälkeen ensin fysiikan opinnot Oulun yliopistossa. Noina vuosina hän muistaa soittaneensa koskettimia Rockyhtye Ranne -nimisessä rhythm and blues- ja progebändissä ja haikailleensa musiikinopintoihin. Hän myös ystävystyi Vesa Valkaman kanssa jazzia ja Olivier Messiaenin Turangalila -sinfoniaa "diggaillen". 

Ojala lopulta vaihtoi Oulun konservatorioon ja valmistui sieltä musiikkikoulun opettajaksi vuonna 1985.

Intohimo moderniin 

Suorittaessaan musiikin kandidaatin opintoja pianonsoiton parissa Sibelius-Akatemiassa vuosina 1985-1989 modernismi alkoi musiikin tyylilajien joukosta kiehtoa Ojalaa syvimmin. Ojalan opettajana Sibelius-Akatemiassa toimi Matti Raekallio, joka tunnetaan loistavana 1900-luvun musiikin, mm. Prokofjevin ja Skrjabinin musiikin tulkitsijana. Aika pian Ojala myös aktivoi kiinnostuksensa ja valitsi säveltämisen sivuaineekseen saaden opettajakseen Olli Kortekankaan, joka nyttemmin tunnetaan Oulun kaupunginorkesterin kotisäveltäjänä. 

Kiinnostus 1900-luvun musiikkiin kasvoi pikkuhiljaa intohimoksi. Suorittaessaan pianonsoiton loppututkintoa Johns Hopkins -yliopiston Peabody-instituutissa Ojala tuotti laitoksella hieman päänvaivaa, sillä hän tulkitsi tutkinnon ohjeen "valitse teoksia neljältä eri tyylikaudelta" siten, että valitsi teoksia neljältä eri 1900-luvun tyylikaudelta. Ohjelmassa olivat Debussyn sarja Estampes, Schönbergin Klavierstücke op.19, Yehudi Wynerin Three Short Fantasies, Karl Stockhausenin Klavierstück IX sekä Prokofjevin seitsemäs pianosonaatti. Tutkinnon kamarimusiikkiresitaalissa hän esitti Stockhausenin teoksen Kontakte pianolle ja lyömäsoittimille. 

Syvemmälle säveltämiseen 

Juha Ojalan pianonsoiton opettajat Johns Hopkins -yliopiston Peabody-instituutissa olivat William Doppmann ja Robert Weirich, jotka molemmat myös säveltävät. Tärkeimmäksi vaikuttajaksi Amerikan-vuosilta Ojala nimeää kuitenkin sävellyksen opettajansa Jean Eichelbergerin, joka tunnetaan amerikkalaisen nauhamusiikin uranuurtajana. Eichelbergerin opetus ei kuitenkaan rajoittunut pelkästään nauhamusiikkiin, vaan hänen opiskelijoillaan oli tyylipaletin suhteen laaja vapaus. Sävellysopintoihin kuuluivat myös kaikki "perinteiset" oppiaineet, kuten orkestrointi. 

Jo aiemminkin Ojala oli ollut kiinnostunut musiikin teknologiasta mutta Peabody-instituutti tarjosi alan opintoihin kokonaan oman elektronisen musiikin koulutusohjelman, johon Ojala myös sukelsi. Laitos on sen verran suuri, että pelkästään elektronisen musiikin koulutusohjelmaan valitaan joka vuosi puolisen tusinaa opiskelijaa. Ohjelmassa on peräti kolme eri suuntautumisvaihtoehtoa: sävellys-, esittämis- ja tutkimuspainotteinen. Kaikille yhteisiä aineita olivat mm. akustiikka, elektronisen musiikin historia ja estetiikka, synteesin teoria sekä studiotekniikka, lähinnä C-kielellä tapahtuva ohjelmointi ja MAX-synteesi. 

Selkeä tyyli

Ojalan sävellystyyli on ollut sama läpi hänen tuotantonsa. Hänen atonaalinen sävelkielensä hakee funktioita ja "kunnioittaa hiljaisuutta". Funktioiden hakeminen tarkoittaa, että atonaalisessa soinnutuksessa Ojala Ojala puhelee "akustisella murteella". Häntä jatkuvasti kiinnostaa, kuinka kuulija soinnutuksen tapahtumat kokee, jopa millaisia tunnetiloja niistä herää. Ojala mainitsee, kuinka Schönbergin opus 19 on valaissut hänen tietään tässä ajattelussa. Teos sai myös nuoren Ojalan aikanaan oivaltamaan, että "tarttis tehdä jotain teorian eteen". "Hiljaisuuden kunnioittaminen" taas merkitsee, ettei ääntä lasketa ilmoille ennen kuin sen takana on rehellinen idea. Ojala puhuu muusikon integriteetistä. 

Ilmaisun tyhjyys tai maneristisuus on Ojalan pahin vihollinen ja aito muusikkous tavoite. 

Ojala ei mielellään kokeile perinteisten soitinten eriskummallisia tai infernaalisen vaikeita soittotapoja. Hän voi aina turvautua elektronisen musiikin keinoihin jos kokee, ettei perinteisin keinoin saa haluamaansa sointiväriä. Akustiset ja elektroniset soittimet esiintyvät siksi usein rinnakkain hänen teoksissaan ja akustisten soittimien stemmat ovat vaikeustasoltaan sellaisia, että muusikot soittavat niitä kivuttomasti.

Sarjallisuus taustalla - käytännöllisyys etusijalla 

Motiiveja Ojala sanoo käyttävänsä "joskus pakkomielteeksi asti". Hän on koulutuksensa lomassa tullut perehtyneeksi laajalti sarjallisuuteen, joskin käyttää itse mieluiten Iannis Xenakisin lanseeraamaa termiä formalismi. Se kattaa kaikki harkitut menetelmät, joilla organisoidaan musiikn parametrejä, olivatpa ne sitten joukkoteoriaan perustuvaa sarjallisuutta, stokastisuutta tai vaikkap erilaisia pelistrategioita tai aleatorisuutta. Ojalan puupuhallinkvintetto on tästä esimerkki. Sen tekniikka on jopa stokastinen luonteeltaan ja Ojala on kehittänyt siinä esiintyvät satunnaisprosessit osittain tietokoneen avulla. Tuloksena syntyi partituuri, joka on paikoin infernaalisen vaikea ja on siksi toistaiseksi esittämättä. Kokemus opetti käytännön tärkeyden: muusikot soittavat säveltäjän teokset - jos haluavat. 

Motiivit ja niiden työstäminen, usein rivit tai vajaat rivit kuuluvat silti Ojalan keinovalikoimaan, nykyään vain yleensä sarjallisuudesta vapautettuina, formalismeja tarpeen tullen hyödyntämällä. 
 

Väitöskirja ei vaiheessa vaan tilassa

Ojalan väitöskirja "Space in Musical Semiosis" Tilan käsite musiikin semioosissa liikkuu musiikkitieteen ja semiotiikan teorioissa. Ojalalle tila musiikissa on kaikki fyysinen, konkreettinen tila ja sen abstrahointi. Tämä tila on alati läsnä kun ajattelemme musiikkia. Aistimme sen muun muassa silloin, kun ajattelemme joidenkin asioiden kuuluvan yhteen ja joidenkin olevan lähellä toisiaan. 

Väitöskirja on viittä vaille valmis. Ojala sanoo tulleensa onnekseen siihen tulokseen, ettei tutkimustyö ainakaan negatiivisesti vaikuta luovaan työhön. 

Muusikon maailmassa olemisen teoriaa

Ojalan teos States of Space valmistui toukokuussa 2000 Suomen modernin taiteen museossa Kiasmassa järjestettyyn näyttelyyn. Teos oli osa taiteiden välisen filosofisen tutkimusryhmän installaatiota. Ryhmän muut jäsenet olivat mediataiteilija Marikki Hakola, kuvataitelija Jan-Kenneth Weckström, kuvataiteilija Tarja Trygg, korutaiteilija Petteri Ikonen ja filosofi Pertti Määttänen. Teoksen kaikki detaljit avautuvat vain kuulokekuuntelussa, sillä miksauksessa esiintyy ns. keinopäästereotekniikkaa, joka tarjoaa miksaajalle mielikuvituksellisia mahdollisuuksia äänilähteiden stereokuva-asettelussa. States of Space on 47 minuuttia pitkä ja sitä soitetaan installaation yhteydessä toistuvasti alusta uudelleen. 

States of Space liittyy Juha Ojalan väitöskirjaansa varten tekemään tutkimustyöhön. Siinä hän määrittää tilan käsitettä musiikin semioosissa. Tehtyään tutkimustaan jo pitkään Ojala etsi keinoa ilmentää löytämäänsä säveltäen. Tilaisuus säveltää Kiasman näyttelyyn tuli silloin juuri oikeaan aikaan. Lopputulos oli niin onnistunut, että Ojala nimeää teoksen yhdeksi tärkeimmistään. 

Ojalan mukaan musiikin tila koostuu monista yhtäaikaa vaikuttavista tasoista. Näihin kuuluu konkretia, siis fyysinen tila ja soittajan tiedot ja aisti-informaatio. Musiikin tilan tasoja ovat kuitenkin myös esimerkiksi sävelkorkeus ja sointiavaruus eli tekijät, jotka vaikuttavat edelleen mielentilaan. States of Space pyrkii avaamaan yhteyksiä näiden musiikin tilaa muodostavien eri tasojen välille. Teoksessa esiintyy stokastisia prosesseja, joihin Iannis Xenaksisilla on vaikutuksensa. Parametrit välillä tihentyvät, mutta Ojala karttaa varsinaista kehittelyä vaikka teoksessa pilviksi kutsuttujen sointikenttien lisäksi esiintyy selviä motiivejakin. 

States of Space, kuten Ojalan väitöskirjakin, on tekijänsä mukaan "yritys jäsentää muusikon maailmassa olemisen teoriaa ja ilmaisun teoriaa". 

Kolme laulua Pentti Saaritsan runoihin

Pentti Saaritsan runot viehättivät Juha Ojalaa niin, että kolme runoa muuntui lauluiksi sopraanolle ja pianolle vuonna 1992. Saaritsan teksteissä Ojala aistii "muusikkoutta" , sointeja ja affekteja, jotka hänessä itsessään purkautuvat helposti sävellyksiksi. Sarjaansa Ojala valitsi Saaritsan runot Taivaan ja maan ero, Takaisin lentoon ja Jossain. 

Pianon tekstuuri etenkin sarjan keskimmäisessä laulussa Takaisin lentoon vahvistaa, että Schönberg on Ojalalle esikuva. Ojala tosin ei turvaudu ankaraan 12-säveltekniikkaan, vaan vapaaseen atonaalisuuteen. Affektit ovat Ojalalle tärkeitä ja siksi hänen soinnutuksessaan kuulee mm. sekunneista rakentuvien klusterien ja avonaisista intervalleista koottujen sointujen välistä vastakkainasettelua. Joskus Ojala interpoloi keskussoinnun sävelillä. Lauluosuus on kaikissa lauluissa verrattain melodinen. Hankalia intervalleja ja rytmisiä poikkeusjakoja esiintyy vain harvoin. Sarja pyrkii välittämään selkeitä, rehellisiä emootioita runojen tunnelmista. Esittäjille sarja ei ole ylimaallisen vaikea, jos perustietous modernin musiikin estetiikasta on hallussa.