Tämä sivu on toteutettu tyylitiedostolla. Selaimesi ei tue tyylitiedostoa, mutta voit kuitenkin lukea tarinan.
Pohjolan ihmiset olivat vanhastaan liikkuneet vain välttämättömyyden pakosta. Kova työ ja puutteellinen ravinto olivat sellainen yhdistelmä, että ne pitivät suurimman osan ihmisistä korkeintaan fyysisissä ihannemitoissa. Vain rikkailla oli varaa syödä paljon ja herkullisia ruokia ja lihavuutta pidettiinkin merkkinä varallisuudesta.
1800-luvun loppupuolella alkoi Oulun herrasväki omaksua uusia ja merkillisiä ajatuksia. Ihmisen oli hyväksi liikkua ja pelata ruumiin ja mielen virkistykseksi erilaisia pelejä ja urheilulajeja. Englantilaisethan ne olivat keksineet tämänkin villityksen. Vähän aikaisemmin koko maailma oli alkanut teollistua Englannin esimerkin mukaisesti ja nyt alettiin sitten urheilla ja pelata. Englantilaiseen urheilukäsitykseen kuului fair play eli rehti ja reilu kamppailu voittamisen kunniasta.
Koululiikunta oli otettu yhdeksi oppiaineeksi vuoden 1866 Suomen kansakouluasetukseen. Myös aikuiset ihmiset omaksuivat urheiluharrastuksia. Alex Hinze kirjoitti vuonna 1881 perustamassaan Helsingissä ilmestyneessä Sporten-lehdessä metsästyksestä, kalastuksesta, purjehduksesta ja muista herrasmiehille soveliaista urheilulajeista. Ulkomaan urheiluoloista kertovien artikkelien lisäksi kerrottiin oman maan kilpailuista ja urheilutapahtumista. Urheilua pidettiin miehisenä puuhana ja se kävi ilmi myös lehden alaotsikosta – Sporten; tidskrift för manlig idrott.
Oulussa alettiin harrastaa niitä lajeja, jotka olivat mahdollisia paikallisissa
luonnonoloissa. Kaupunkiin perustettiin oma purjehdusseura ja luisteluseura
1880-luvun alussa. Oulun purjehdusseura toimii edelleenkin ja Skridskoklubbenin
seuraaja tunnetaan nykyisin nimellä Oulun Luistinseura.
Luisteluharrastuksen erikoisuus oli siinä, että myös naiset pääsivät
mukaan auratulle ja valaistulle luistinradalle. Rusettiluistelu oli talvisin
yksi kaupungin seurapiirien seurustelumuoto. Kaupungissa toimi myös miesvoimisteluseuroja.
Mutta oli yksi talvinen laji, jossa lajin todelliset taitajat tulivat seurapiirien
ulkopuolelta. Se oli hiihto. Oulun VPK oli alkanut järjestää
jäsenilleen omia hiihtokilpailuja vuonna 1881 ja Oulun kaupungissa majailevan
4. tarkk´ampujapataljoonan sotilaille pidettiin 1880-luvulla sotilaskoulutukseen
liittyviä hiihtokilpailuja.
Oman aikansa oululaisilta penkkiurheilijoilta jäi huomaamatta, että
koko Suomen ensimmäisinä todellisina hiihtokilpailuina pidetty koitos
järjestettiin Tyrnävällä vuonna 1879. Sen sijaan oululaiset
huomasivat, kun lehdistössä raportoitiin Jyväskylässä
vuonna 1887 ja Helsingissä vuosina 1886 ja 1888 pidetyistä hiihtokilpailuista.
Hiihdosta ja hiihtoinnostuksesta tuli osa uutta urheiluharrastusta. Oulun nuoret miehet alkoivat tehdä talvisin hiihtoretkiä ympäröivälle maaseudulle. Eräällä tällaisella kevättalvella 1888 hiihdetyllä retkellä syntyi hiihtoseurueen keskuudessa ajatus, että Oulussakin voitaisiin järjestää yleiset hiihtokilpailut. Retkellä olivat mukana kauppias Frans Fredrik Burman, toimittaja Teuvo Frosterus (Pakkala), nimismies Johan Tasanen ja maisteri Matti Varonen.
Kilpailut päätettiin järjestää vuoden 1899 maaliskuussa. Järjestelyjä varten perustettiin erityinen toimikunta. Puheenjohtajaksi saatiin Oulun läänin lääninsihteeri, valtioneuvos Konstantin Hildén. Muita järjestelytoimikunnan jäseniä olivat maisteri Sakari A. Westerlund, maisteri Matti Varonen, kaupanhoitaja F. F. Burman ja tarkk´ampujapataljoonan kapteeni Viktor Stenström. Kilpailutoimikuntaan kuului lisäksi suuri joukko oululaisia opettajia, upseereja ja virkamiehiä.
Maakunnan miehissä tiedettiin olevan taitavia ja nopeita hiihtäjiä, mutta he eivät olleet kiinnostuneita kamppailemaan paremmuudesta pelkän kunnian vuoksi. Heidät piti houkutella kilpa-areenoille tuntuvien rahapalkintojen avulla. Kilpailujen järjestäminen varmistui, kun yksityishenkilöiden ja liikelaitosten lahjoituksilla ja rahankeräyksellä oltiin saatu kerättyä tarpeeksi suuret palkintorahat. Oulussa järjestettiin myös teatteriesityksiä, joiden tuotto meni kilpailujen palkintorahakassaan.
Voittajalle luvattiin 100 mk:n palkinto. Se vastasi silloisessa rahassa hyvän ammattimiehen kuukausipalkkaa. Suurta keskustelua herätti toimikunnan päätös, jonka mukaan palkintorahan voi voittaa ainoastaan oman maakunnan mies. Kilpailujen yhteydessä järjestettiin myös suksinäyttely. Parhaan suksiparin tekijälle luvattiin 25 mk:n palkkio.
Oulun ensimmäisten hiihtokilpailujen radalla ja hiihtotekniikalla ei ollut paljoakaan tekemistä nykyisten hiihtokilpailujen kanssa. Välineet oli suunniteltu ja tehty tasamaan hiihtoa varten. Sukset olivat kolme metriä pitkät, kapeat tervatut puusukset. Niissä oli nahkaiset mäystimet, joilla ne kiinnitettiin nahkaisiin kippurakärkilapikkaisiin. Sauvat olivat pitkät puusauvat. Sauvojen päässä oli vitsaksista ja nahkahihnoista tehdyt sommat ja rautaiset porkat.
Ensimmäinen Oulun hiihtojen rata tehtiin meren jäälle. Viivasuoran
viiden virstan mittaisen radan lähtö ja maali olivat kaupungin rannassa
Linnansaaren lähellä ja rata suuntautui kohti Varjakan saarta. Hyvin
viitoitettu rata hiihdettiin kilpailussa kolmesti edestakaisin. Kilpailumatkan
kokonaispituus oli 30 virstaa eli 32 kilometriä.
Kilpailupäivän sää ei ollut ihanteellinen. Aamulla vallinnut
kirpeä pakkanen lauhtui ja kilpailun alkaessa vallitsi suojasää.
Lisäksi tuuli oli kinostanut meren aavalle sataneen lumen suuriksi kinoksiksi.
Hiihtokilpailut olivat keränneet suuren yleisön kaupungin rantaan.
Myös yleisön mukavuutta oltiin ajateltu. Neiti Klara Frizberg tarjoili
Pokkitörmän luona kahvia ja teetä kisayleisölle. Neiti Frizbergillä
oli lisäksi Oulun maistraatin myöntämä lupa tarjota myös
olutta, punssia ja viiniä.
Ennakkoon arveltiin, että kilpailujen voittajiksi sivakoisivat pohjoisen
poromiehet. Heillä oli vankka maine hyvinä ja nopeina hiihtäjinä.
Sanottiin myös, että Haapavedellä oli erityisen nopeita ja kestäviä
hiihtäjiä. He olivat harjoitelleet hiihtoa talvisilla metsästys-
ja metsätyömatkoillaan.
Kilpailuun ilmoittautuneet seitsemänkymmentäkolme miestä pukeutuivat
hiihtovarusteisiinsa ruotsalaisen lyseon voimistelusalissa ja siirtyivät
sen jälkeen lähtöpaikalle. Lähtökomennon jälkeen
kilpailijat kiirehtivät radalle. Pian ei näkynyt kuin kaukaisella
meren jäällä etääntyvä miesjono.
Ensimmäiseltä lenkiltä tuli johdossa 17-vuotias haapavetinen
nuorukainen Juho Robert Ritola. Ritola oli johdossa myös silloin kun tultiin
toisen kerran kaupungin rannan kääntöpaikkaan. Kilpailijoiden
jono oli venynyt ja harvennut tuntuvasti toisen kierroksen aikana. Kolmannella
lenkillä kokemus voitti nuoruuden innon. 44-vuotias haapavetinen mökinmies
Aappo Luomajoki saavutti ja ohitti Ritolan.
Yleisön jännitys kohosi huippuunsa, kun kilpailun kärki lähestyi
maalia, sillä pääpalkinnon saamisen rajaksi oli asetettu kolmen
tunnin aikaraja. Luomajoki pystyi alittamaan sen kymmenellä sekunnilla.
Hän voitti sata markkaa ja oli Oulun hiihtojen ensimmäinen tarunhohtoinen
voittaja. Toiseksi tullut Ritola osallistui vielä monena vuonna Oulun hiihtoihin
ja hänestäkin tuli yksi maakunnan suurhiihtäjistä.
Oulun hiihdot tulivat tunnetuiksi koko maassa ja niiden voittajista tuli legendoja
jo omalla ajallaan. Oulun hiihdot vakiintuivat yhdeksi Suomen hiihtourheilun
päätapahtumaksi, jonka menestyjistä ja voittajista kerrottiin
koko maan lehdistössä.
Vaikka seuraavan vuoden hiihdot voittikin iisalmelainen Kalle Eskelinen, kohosi
Pohjanmaan ja etenkin Haapaveden hiihtäjien maine kansalliseksi legendaksi.
Pohjalaiset hiihtäjät kilpailivat voitokkaasti myös muissa Pohjoismaissa.
Oulun hiihtojen loistoaikaa kesti vajaat parikymmentä vuotta. Uuden vuosisadan
puolella myös Suomen hiihtourheilu muuttui. Myös Oulussa siirryttiin
tasamaalta murtomaalle. Toinen suuri kysymys oli ammattiurheilun salliminen.
Oulussa kisailtiin jonkin aikaa sekä ammattilaisten rahapalkintosarjoissa
että amatöörisarjoissa.
Murtomaahiihdon yleistyessä nousivat Lahden Salpausselkä ja Kuopion
Puijo uusiksi talviurheilukeskuksiksi. Oulu jäi vähitellen niiden
varjoon. Nykyisin vuosittain järjestettävät Tervahiihdot ovat
Oulun hiihtojen suora henkinen perillinen.
Tapani Niku oli Haapaveden hiihtäjäperinteen jatkajia, joka vaikutti
aktiivisesti murtomaahiihtoon soveltuvan uuden lyhyen sälesuksen kehittämiseen.
Hän osallistui neljä kertaa Oulun hiihtoihin ja voitti jokaisen Oulussa
hiihtämänsä kilpailun. Nikun parhaana saavutuksena muistetaan
kuitenkin se, että hän toi Suomelle ensimmäisen talviolympialaisten
mitalin. Pronssinen mitali tuli vuonna 1924 Chamonix´in talviolympialaisista.
Myös kilpahiihto oli siis alkujaan oululaista ja pohjoispohjalaista osaamista.