Oulun kaupungin kokoelmaan kuuluu 51 julkista ulkoveistosta.

Teokset voidaan jakaa reliefeihin, muistomerkkeihin, vapaamuotoisiin veistoksiin ja ympäristöteoksiin. Kaupunki voi tehdä julkisia taidehankintoja seuraavilla tavoilla: avoimien tai kutsukilpailujen, suorien tilausten ja ostojen tai prosenttiperiaatepäätösten kautta. Lisäksi on teoksia saatu lahjoituksina sekä erilaisten yhdistysten tai seurojen järjestämien kansalaiskeräysten kautta.

Kaupungin vanhin julkinen veistos Frans Michael Franzénin patsas paljastettiin vuonna 1881. Veistoshanke oli saanut alkunsa jo kymmenen vuotta aikaisemmin oululaissyntyisen runoilijan, piispan ja professorin satavuotissyntymäpäivänä. Tuomiokirkon edustalle sijoitettu rintakuva jatkoi kansallisen historian kunniaksi pystytettyjen henkilömuistomerkkien kavalkadia. Muistomerkki oli ainoa 1800-luvulla kaupunkiin hankittu monumentti.

Viime vuosisadan alkupuolella Ouluun saatiin vain muutama ulkoveistos. Yhteiskunnalliset olosuhteet heijastuvat voimakkaasti myös taide-elämään, mikä näkyy myös julkisten ulkoveistosten kuva-aiheissa ja muotokielessä. Suomen itsenäistymisen jälkeen kuvanveistäjiä työllistivät erityisesti sotamuistomerkit. Kansalaissodan päätyttyä kaupunkiin pystytettiin kaksi valkoisten symbolista voitonmerkkiä: Wäinö Aaltosen Vuonna 1918 kaatuneitten muistokivi ja Into Saxelinin Vapaudenpatsas. Jouko Toiviaisen suunnittelema Punavankien muistomerkki hankittiin yli puolivuosisataa sotien päättymisen jälkeen vuonna 1986.

Naisille osoitetut muistomerkit olivat viime vuosisadan alkupuolella harvinaisia. Ajan hengestä poikkeavana kunnianosoituksena voidaan pitää Into Saxelinin kirjailijan ja Oulun tyttölyseon perustajan Sara Wacklinin muotokuvareliefiä vuodelta 1927. Myöhempinäkin vuosikymmeninä naiset esitettiin vailla itseisarvoa olevina, vertauskuvallisina hahmoina, kuten Viljo Savikurjen 60-luvun tuotantoa oleva Pohjan neito ja Terho Sakin Merikosken muusat vuodelta 1985 osoittavat.

Perinteisen veistotaiteen ja uuden modernin muotokielen vedenjakajaksi muodostui 1960-luku. Ensimmäinen prosenttiperiaatteella hankittu taideteos saatiin kaupunkiin, kun Nuottasaaren kansakoulun valtakunnallinen kuvanveistokilpailu järjestettiin 1966. Kuvanveistäjä Kauko Räsänen voitti kilpailun, ja kuparireliefi Aapelus sijoitettiin paikoilleen vuotta myöhemmin. Abstraktia muotokieltä jatkoivat Kari Huhtamon konstruktivistinen Polskis vuonna 1976 ja Laila Pullisen informalistinen Valaistuksen tie vuonna 1986. Taloudellisen nousukauden aikaan 80-luvulla hankittiin yli kymmenen uutta veistosta.

Merkille pantavaa on, että julkisista ulkoveistoksista vain viisi on naiskuvanveistäjän tuotantoa. Lukusuhdetta voidaan pitää vaatimattomana, kun sitä verrataan Suomen Kuvanveistäjäliittoon kuuluvien naisten lukumäärään. Liiton yli kahdesta sadasta jäsenestä yli puolet on naisia. Julkiset ulkoveistoshankinnat painottuvat 1980- ja 1990-luvuille, ja naiskuvanveistäjien teokset pääasiallisesti ajoittuvat näille vuosikymmenille. Todennäköistä on, että tulevaisuudessa tämä lukusuhde tulee muuttumaan.

Kaupungin vanhimman ja nuorimman ulkoveistoksen välille kertyy ikäeroa yli 120 vuotta. Perinteisestä historiallisten monumenttien juhlallisesta sijoituksesta on siirrytty laajempaan, vapaampaan tilakäsitteeseen. Ulkoveistosten asema ja tehtävä on muuttunut ajan, kulttuurin ja yhteiskunnan myötä.