       
|
|
Sisältö Koululiikunnasta urheiluseuroihin Nykyaikainen urheilu ja voimistelu saivat Suomessa jalansijaa 1800-luvun lopussa. Oululainen urheilu sai alkunsa samoihin aikoihin. Vuoden 1866 kansakouluasetus ja Uno Cygnaeuksen määrätietoinen työ koululiikunnan lisäämiseksi antoivat niille hyvän perustan. Liikuntaharrastus lähti Suomessa liikkeelle nimenomaisesti sivistyneistön piiristä. 1800-luvun loppu oli kansanliikkeiden ja yhdistysten syntymisen kulta-aikaa, ja liikuntaa alettiin harrastaa niiden rinnalla ja vastapainona. Sortovuosina urheilu kytkettiin lisäksi osaksi kansallisia tavoitteita sen jälkeen kun Suomen asevelvollisuusarmeija lakkautettiin vuosisadan vaihteessa. Lajit, joita erityisesti aluksi harrastettiin aktiivisesti, ovat nykyajan joukkuelajit tunteville varsin erikoisia. Esimerkiksi huvipurjehdus, urheilumetsästys ja -kalastus, ammunta, hevosurheilu ja soutu ovat nykyisin varsin pienen joukon huveja. Hieman myöhemmin yleistyi hiihto, ja 1890-luvulla vähitellen myös ns. rata- ja kenttäurheilu eli yleisurheilu. Ensimmäiset urheiluseurat perustettiin ilmeisesti Helsingissä 1870-luvun puolivälissä, ja sen jälkeen innostus levisi nopeasti eri puolille maata. Kielikysymys vaikutti usein toiminnan aloittamiseen, ja yleensä ruotsin- ja suomenkielisillä oli omat seuransa. Oulun vanhimmat urheiluseurat, Oulun Purjehdusseura ja Oulun Luistinseuran edeltäjä Skridskoklubben i Uleåborg perustettiin vuonna 1880. Ainakin voimistelussa oli todennäköisesti ollut jonkinlaista seuratoimintaa jo ennen varsinaisen seuran perustamista. Ruotsinkielinen Oulun Naisvoimisteluseura, Oulun Naisvoimistelijoiden edeltäjä, perustettiin 1890-luvulla. Seurojen perustamisen myötä urheilutoiminta sai vakiintuneen muodon, jota esimerkiksi luistelukentän kunnossapito vaati. Kilpailuja oli järjestetty aiemminkin, ja valtio tuki hevoskilpailuja Oulussa jo vuosina 1871 ja 1873. Ammunnassa Oulussa toimi seura jo 1880-luvun alussa, ja tältä alalta on myös ensimmäinen oululaisen saavuttama urheilun Suomen ennätys. A. Perttunen piti nimittäin vuonna 1883 hallussaan ennätystä 60 metrin matkalta.
Perinteikkäät talvilajit Merellisten ja talvisten lajien harrastajille Oulu oli erinomainen asuinpaikka. Kaupunki saavuttikin urheilukaupungin maineen nimenomaan luistelussa ja hiihdossa. Ruotsalaisen lyseon voimistelun opettaja Alexander Henrich Blankett järjesti ensimmäiset kauno- ja pikaluistelukilpailut vuonna 1891. Ruotsinkielisten yllätykseksi kauno- ja pikaluistelun voittajat tulivat ensimmäisinä vuosina suomalaisesta lyseosta. Pikaluistelun parhaita oli mm. Otto Lindgren, joka muistetaan nykyisin paremmin nimellä Otto Karhi. Skridskoklubbenin toiminta oli vuosisadan vaihteessa lamaannuksissa, mutta 1900-luvun alkuvuosina kaupunkilaiset innostuivat luistelusta uudelleen. Oulun kaunoluistelukilpailut saavuttivat suosiota valtakunnallisestikin, ja kilpailemaan saapui myös Etelä-Suomen huippuja. Oulusta lähdettiin muualle Suomeen kilpailemaan vasta sen jälkeen, kun Skridskoklubbenin suomenkielinen seuraaja Oulun Luistinseura oli perustettu vuonna 1908. Sodan jälkeen luisteluväki perusti uuden seuran, Oulun Luistelukerhon. Se sai 1951 järjestettäväkseen kaunoluistelun SM-kilpailut ja 1965 jopa pikaluistelun MM-kilpailut. 1970-luvulla painopiste oli nuorten ohjaamisessa, jonka edellytykset paranivat huomattavasti vuonna 1975, kun jäähalli valmistui. 1980-luvulla luistelun suuri nimi kaupungissa oli Oulun Tarmon pikaluistelija Jouko Vesterlund, joka edusti maata vuoden 1984 talviolympialaisissa. Vuosituhannen vaihteessa on kaikille tullut tutuksi Luistelukerhon taitoluistelija Susanna Pöykiö. Luistelun rinnalla tärkeä laji Oulussa oli jo varhain hiihto. Vuosittaisten Oulun hiihtojen myötä kaupunki tuli 1800–1900-lukujen vaihteessa tunnetuksi jopa Suomen rajojen ulkopuolella. Kilpailun voittajia vuodesta 1890 lähtien pidetään epävirallisina Suomen mestareina. Rahapalkinnoista luopumisen jälkeen Oulun hiihdot jäivät lähinnä maakunnallisiksi kilpailuiksi, mutta vuonna 1902 perustetun Oulun Hiihtoseuran toiminnan ansiosta hiihdot järjestetään edelleen joka vuosi. Nykyisin tämä maailman vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty pitkänmatkan hiihtotapahtuma tunnetaan Tervahiihdon nimellä.
Laajasta lajikirjosta erikoisseuroihin 1800–1900-lukujen vaihteessa ympäri Suomen perustettiin lukuisia urheiluseuroja. Oulussakin urheiluelämä monipuolistui huomattavasti, kun erilaiset yhdistykset aloittivat oman urheilu- ja voimistelutoiminnan. Aluksi harrastettiin hyvin monenlaisia lajeja, mutta vähitellen seuroille vakiintui kullekin omat päälajinsa. 1900-luvun alun uusia lajeja Oulussa olivat mm. uinti ja jalkapallo. Selvästi muita enemmän harrastettiin kuitenkin painia ja ”vapaaurheilua” eli yleisurheilua. Vuonna 1907 perustetun Oulun Pyrinnön yleisurheilijat saavuttivat piirikunnallisella tasolla hyviä tuloksia, vaikka valtakunnallisesti ei ennen ensimmäistä maailmansotaa vielä pärjätty. Pyrintö järjesti kuitenkin kesällä 1911 ensimmäiset kansalliset kilpailut, joissa oululaiset näkivät ensi kerran mm. maankuulun Hannes Kolehmaisen juoksua. Painissa kehitys kohti huippua oli nopeaa. Ensimmäiset opit saatiin sirkuspainijoilta, ja kun kaupunkiin muutti entinen mestaripainija Carl Allén, sai harrastus todella tuulta purjeisiinsa. Painia harrastettiin useissa seuroissa, mm. raittiusseura Pohjan Leimun ”Voimassa” ja ”Reippaassa”, työväenyhdistyksen ”Tarmossa”, VPK:n ”Sauvassa” ja rautatieläisten ”Heitossa”. Oulunsuun Pohjan Yrjö Saarela voitti jo vuonna 1908 Lontoon olympialaisissa raskaassa sarjassa hopeamitalin. Tukholman olympialaisiin neljä vuotta myöhemmin valittiin peräti neljä oululaisedustajaa painiin, mutta vain Saarela pääsi lähtemään. Hänen isäntärenkinään työskennellyt Heikki Karhusaari esimerkiksi joutui valinnasta huolimatta jäämään kotiin. Heinäntekoaikaan kun edes toisen miehistä piti olla talon töissä. Isäntä toi kotiin tullessaan mukanaan kultamitalin, toistaiseksi ainoan oululaisen sellaisen.
Joukkuelajien esiinmarssi Kansalaissota jakoi suomalaisen yhteiskunnan kahtia. Näin kävi myös urheilun saralla. Jako Työväen Urheiluliiton TUL:n ja Suomen Valtakunnan Urheiluliiton SVUL:n alaisten seurojen välillä heikensi erityisesti työväen seurojen toimintamahdollisuuksia. Oulussa urheiluelämä kehittyi 1920-luvun alussa kuitenkin voimakkaasti. Joidenkin vanhojen seurojen toiminta loppui, uusia seuroja perustettiin, ja vuonna 1924 valmistui uusi urheilukenttä. Kentän avajaisiin osallistui mm. Paavo Nurmi. 1920-luvun alussa kaupunkiin rantautuivat myös jääpallo ja pesäpallo. Jääkiekkoa Oulussa on pelattu seuratasolla siitä saakka, kun Oulun Kärpät otti lajin ohjelmaansa 1940-luvun lopulta alkaen. Joukkuelajit veivät jatkossa suurimman osan urheilunharrastajista esimerkiksi oululaisten painijoiden menestyksestä huolimatta. Jääpallosta tuli Oulussa hyvin suosittu laji, ja lajin herruus kaupungissa oli vaihdellen Oulun Luistinseuran ja Oulun Palloseuran hallussa. OPS voitti Suomen mestaruuden ensimmäisen kerran vuonna 1953. Laji oli muutenkin oululaisten hallinnassa, sillä 1950–60-luvuilla mestaruussarjassa pelasi parhaillaan kolme oululaista joukkuetta Oulun Työväen Palloilijoidenkin ollessa mukana. OPS voitti tuolloin useita mestaruuksia, kunnes valtikka siirtyi 60-luvun lopulla OLS:n haltuun. 1970-luvulla OLS oli yksi hallitsevista joukkueista mestaruussarjassa, ja voitti useita mestaruuksia. 1960-luvun loppupuolella jääkiekosta tuli vähitellen yhä suositumpaa oululaisten keskuudessa. Kärppien junioritoiminta oli laajaa, joten edustusjoukkueen tulevaisuus oli turvattua. Paikka SM mestaruussarjassa, nykyisessä SM-liigassa, vakiintui kuitenkin vasta 1970-luvun lopulla. Jäähallin valmistuminen jälkeen yleisöä riitti, ja keväällä 1981 kaupunki juhli ensimmäistä Suomen mestaruutta. Seuraavaa odotettiinkin sitten pitkään, vuoteen 2004, mutta voitto tuntui sitäkin makeammalta. Oulun mainetta palloilukaupunkina täydensivät pesäpallo ja jalkapallo. Oulun Pyrinnön ja OTP:n pesäpallotoiminta yhdistyivät vuonna 1955 Oulun Lipoksi, ja laji lähti nousuun. 1960-luvun puoliväliin mennessä paikka mestaruussarjassa vakiintui, ja seuraavan vuosikymmenen alussa Oulussa juhlittiin lajin Suomen mestaruutta kahtena vuotena peräkkäin. Uusi kulta-aika koettiin 1990-luvulla, jolloin Lipon miehet ja naiset saavuttivat yhteensä 11 pesäpallon SM-mitalia. Jalkapalloa harrastettiin monissa oululaisseuroissa. Oulun Työväen Palloilijoiden joukkue pelasi pitkään Suomen-sarjassa, nousipa se jopa kaudeksi 1965 mestaruussarjaan. 1970- ja -80-luvuilla joukkue menestyi vaihtelevasi, vaikkakin monet joukkueen jäsenistä pelasivat Suomen A-maajoukkueessa. Oulun Palloseura puolestaan voitti kesinä 1979 ja 1980 Suomen mestaruuden. Toisin kuin muissa menestyslajeissa, Palloseuran menestys perustui seuran omien kasvattien sijaan pitkälti pelaajahankintoihin. Niinpä jalkapalloilumenestys siirtyi pelaajien mukana muualle. Jalkapallon junioritoiminta on kuitenkin viime vuosina ollut aktiivista ja miestenkin puolella voidaan vähitellen odottaa uutta nousua.
Painia, nyrkkeilyä, uintia ja voimistelua Oululainen urheilumenestys ei sotien jälkeenkään ollut pelkästään joukkuelajien varassa. 1960- ja 1970-luvuilla oululaisurheilijat venyivät hyviin saavutuksiin erityisesti painissa, uinnissa, painonnostossa, voimistelussa, nyrkkeilyssä ja yleisurheilussa. Uimista on harrastettu Oulussa aina. Jo 1800-luvun puolivälissä avattiin Hupisaarille ensimmäinen yleinen uimalaitos. Wänmanin saaren uimalaitoksen ja Linnansaaren uimalan myötä harrastus levisi. Kuitenkin vasta Raatin uimahallin valmistuminen ja osaavien valmentajien saaminen kaupunkiin 1950- ja 1960-luvun vaihteessa polkaisi oululaisen uinnin kohti Suomen huippua. Samoihin aikoihin perustettiin Oulun Uimaseuran rinnalle työläisväen oma uimaseura, Oulun Lohet. Erityisesti 1980-luvulla oululaiset uimaseurat kahmivat mitaleja uinnin SM-kisoissa. Myös vuonna 1973 perustetun Oulun Uimarit 73:n urheilijat saivat kaiken värisiä mitaleja, pääasiassa uimahyppyjen puolella. Painija Leo Honkala oli sodan jälkeen menestyneimpiä oululaisia urheilijoita. Hänen paras saavutuksensa oli pronssimitali kreikkalais-roomalaisessa painissa Helsingin olympialaisissa. Oululaisten harmiksi Honkala muutti 1954 Tampereelle ja edusti siitä eteenpäin paikallista seuraa. Hän on kuitenkin virallisesti toistaiseksi ainoa yksilölajissa olympiamitalin voittanut oululainen, sillä Yrjö Saarela asui mitalinsa voittaessaan Oulujoen kunnassa. Painissa 1960- ja 1970-luku olivat oululaisten hallintaa molskilla. Lajin harrastus oli kaupungissa erittäin aktiivista useissa seuroissa, ja erityisesti Oulun Pyrinnön painijat voittivat Suomen mestaruuksien ohella myös kansainvälisiä arvokisoja. Samoihin aikoihin myös Pyrinnön voimistelijat saavuttivat Suomen mestaruuksia. Mauno Nissinen voitti 1967–1972 useita mestaruuksia ja hänen jälkeensä mitaleita toi mm. Markku Karttunen. Oulun Tarmo otti 1980-luvulla ohjelmaansa rytmisen kilpavoimistelun, ja seuran Anna Sauvola voittikin lajissa useita Suomen mestaruuksia. Painonnostossa oululainen Juhani Mursu voitti kaksi mitalia vuoden 1969 MM- ja EM-kisoissa. 1983 tuli menestystä myös voimanostossa, kun Oulun Tarmon Markku Pesonen voitti EM-kultaa ja MM-hopeaa. Oulun Pyrinnön ja Tarmon riveissä suosittu laji on ollut myös nyrkkeily. Molempien seurojen nyrkkeilijät ovat 1950-luvulta lähtien saavuttaneet lukuisia SM-mitaleita. Erityisesti Oulun Tarmo on kunnostautunut ja ollut useina vuosina SM-kilpailujen paras seura. Monet Tarmon nyrkkeilijöistä ovat edustaneet Suomea olympialaisissa. Myös uudet kamppailulajit ovat saaneet aktiivisia harrastajia, ja vaihtoehtoja harrastajille on runsaasti. SM-tason menestystä on tullut niin judossa kuin karatessakin.
Yleisurheilua ja uusia lajeja sodan jälkeen Yleisurheilussa oltiin sodan jälkeen aktiivisia, vaikka tulokset olivat aluksi vaatimattomia. 1930-luvulla perustetun Oulun NMKY:n Urheilijoiden pikajuoksija Esko Inkala oli kaupungin kirkkain tähti yleisurheilussa. Hän voitti pian sodan jälkeen peräti yhdeksän SM-mitalia. Pyrinnön Terttu Sarkkinen taas voitti vuonna 1953 naisten keihäänheiton Suomen mestaruuden. Seuraavien vuosien aikana mitalisijat Kalevan Kisoissa jäivät oululaisilta saavuttamatta, vaikka Pyrintö olikin maan paras yleisurheiluseura, kun kaikki ikäluokat otettiin huomioon. Vähitellen myös yleisurheilussa tulokset paranivat. 1960-luvun lopulta alkaen osaavien valmentajien opit alkoivat näkyä. Erityisesti 1970-luvun alkuvuosina oululaisurheilijat saavuttivat lukuisia Suomen mestaruuksia juoksulajeissa, ONMKYU:n Juha Väätäisen ollessa ehdoton tähti. ”Ynnin” mies ylitti odotukset erityisesti vuoden 1971 Helsingissä järjestetyissä EM-kisoissa, joissa hän voitti kultaa 5000 ja 10000 metrillä. Oulun Pyrinnön Markku Kukkoaho oli samoissa kisoissa neljäs 400 metrillä. Seuraavan vuoden olympialaiset järjestettiin Münchenissä. Siellä Kukkoaho sijoittui kuudenneksi, nyt Suomen ennätysajalla 45,49. Ainoan arvokisamitalinsa Kukkoaho sai kaksi vuotta myöhemmin Rooman EM-kisoissa, joissa hän juoksi pronssia saavuttaneessa 4x400 metrin viestijoukkueessa. Mitaleja tai ei, Kukkoahon SE on edelleen voimassa.
1970-luvun menestyneitä oululaisia yleisurheilijoita oli myös ONMKYU:n kolmiloikkaaja Pentti Kuukasjärvi. Hän voitti useita kertoja peräkkäin lajin Suomen mestaruuden. Seuraavan vuosikymmenen alussa oululaiset juoksijat saavuttivat niin ikään useita mitaleita Kalevan Kisoissa. Kenttälajeissa ja juoksuissa on saatu aina näihin päiviin asti hyviä tuloksia, ja esimerkiksi Pyrinnön Satu Ruotsalaisen vuonna 1991 Tokion MM-kisoissa tekemä 7-ottelun SE on edelleen voimassa. Moderni kaupunkielämä toi 1950–1960-luvulla mukanaan monia uusia, suomalaisille ennestään tuntemattomia lajeja. Niiden harrastajat perustivat omia seurojaan myös Ouluun. Vanhin yhtäjaksoisesti toiminut oululainen urheiluseura on vuonna 1881 perustettu Oulun Purjehdusseura. Uusimmasta päästä taas ovat esimerkiksi monet itämaisiin taistelulajeihin tai moottoriurheiluun erikoistuneet seurat. Urheiluharrastuksen alkuvaiheesta on pitkä matka tähän päivään. Ulkokentiltä on siirrytty harjoittelemaan sisätiloihin. Vuonna 1986 valmistunut Ouluhalli, Raksilan vastikään uusittu jäähalli ja Linnanmaan harjoitushalli, uimahallit, koulujen liikuntasalit ja yksityiset kuntokeskukset antavat valtavasti mahdollisuuksia. Oulua voidaankin hyvällä syyllä pitää urheilukaupunkina. Tässä esiteltyjen lajien lisäksi kaupungissa voi harrastaa ainakin 113 lajia peräti 156 seurassa. Lajikirjo on runsas, ja uusia mahdollisuuksia tulee jatkuvasti mm. kaupunkiin muuttavien ulkomaalaisten ja ulkomailla oleskelleiden paluumuuttajien mukana.
|
